Thursday, June 28, 2007

Tutkijoiden jatkosota

Lainaanpa tähän kokonaisuudessaan filosofian tohtori Ilkka Herlinin mainoin yhteenvedon tutkijoiden jatkosodasta teoksesta Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat, osa Rintamalla.

Herlin on tässä onnistunut kokoamaan tyhjentävästi sen, miten jatkosodan historiaa on meillä tutkittu ja käsitelty.
________________

Tutkijoiden jatkosota

Saksan Suomen-suurlähettiläs vuosina 1935-1944 Wipert von Blucher oli sivistynyt mies. Hän piti Suomea Aristoteleen oppien mukaisena ihanteellisena pikkuvaltiona, joka kykenee kokoamaan yksityiset kansalaiset lujasti yhteen ja siten toteuttamaan tärkeitä elämäntehtäviä ikään kuin tiivistyneenä henkilöllisyytenä, tässä tapauksessa Suomi-neitona. Mutta kirjoittaessaan muistelmiaan sodan jälkeen von Blucher joutui tekemään johtopäätöksen pikkuvaltioiden heikoista puolista: "Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun."
Näistä lauseista sai nimensä suurin Suomessa käyty 2. maailmasotaa koskeva kiista. Kovin merkittävä se ei ollut verrattuna esimerkiksi Länsi-Saksassa käytyyn historiakeskusteluun, jossa saksalaiset yrittivät puhdistautua menneisyyden teoista. Kuitenkin se on oiva esimerkki siitä, mikä historian ja historiantutkijoiden rooli on ollut ja on. Se osoittaa miten tietomme historiasta rakentuu, mihin ja miten historiaa yritetään käyttää.


Voi voitettuja

Kun sodat oli saatu sodituiksi, alkoi syyllisten etsiminen ja tuomitseminen. Koska riidatonta voittoa ei ollut saatu, vaan oltiin häviäjien joukossa, syntyi historian vartijoille erityinen velvollisuus puolustaa Suomen mainetta.
Tälle tielle oli jouduttu jo ennen sotaa. Saksa ja Suomi olivat sopineet yhteisesti hyökkäyksestä Neuvosto-Venäjälle, mutta sopiminen ei ollut noudattanut perustuslain kirjainta, saati henkeä. Siksi ylipäällikkö Mannerheim yritti saada Saksalta mahdollisuuden hyökätä vasta 2-3 päivää saksalaisten jälkeen, jotta kansalle ja kansanedustajille voitaisiin antaa vaikutelma, että tapahtumien kulku on vienyt maan mukanaan. Saksasta vastattiin, että suomalaisten hyökkäysajankohta riippuu Saksan operaatioista. Suomella oli siten tiedossaan hankkeen kyseenalaisuus, mutta riskit näyttivät pieniltä ja neuvostouhka suurelta. Kun Neuvostoliitto sitten Saksan hyökkäyksen alettua heti pommitti Malmin lentokenttää, Suomen johto pääsi pälkähästä: voitiin todeta maan olevan sodassa ja ryhtyä hyökkäykseen.
Suomi vakiinnutti Saksaan omaksumansa suhtautumisen jo kesällä 1941. Sen mukaan maiden välillä ei ollut mitään liittosopimusta, vain aseveljeyttä. Saksa piti kuitenkin arvovallalleen arkana asiana sitä, että Suomi osoitti haluttomuutta liittyä uusittuun kommunisminvastaiseen antikomintern-sopimukseen.
Niinpä ulkoministeri Rolf Witting allekirjoitti 26.11.1941 Berliinissä tämän lännessä Suomen ulkopolitiikan uskottavuutta horjuttaneen sopimuksen.

Kun Saksan sotaonni kääntyi, Suomen hallitus teetti vuonna 1943 puolustuskirjelmän, jossa todettiin Suomen joutuneen vastentahtoisesti olosuhteiden pakosta sotaan. Kirjelmä jaettiin liittoutuneille, mutta sitä ei noteerattu. Välirauhan solmimisen jälkeen alettiin vaatia sotaa valmistelleita edesvastuuseen. Sitä vaativat sekä suomalainen äärivasemmisto että venäläiset liittoutuneiden valvontakomissiossa, joka koostui neuvostoliittolaisista ja briteistä. Läntinen osapuoli oli jättänyt Suomen valvonnan Neuvostoliitolle.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin symbolinen merkitys oli ehkä suurempi kuin sen käytännölliset seurausvaikutukset. Syytetyt saivat eri mittaisia ja laatuisia vapausrangaistuksia. Kovimman tuomion, 10 vuotta kuritushuonetta, sai presidenttinä toiminut Risto Ryti. Oikeudenkäynnissä syytettyjen puolustus toisti jo tutuksi tullutta teesiä siitä, että Suomi oli joutunut sotaan, ei hakeutunut. Mutta koska prosessi oli luonteeltaan sodan voittajapuolen päätöksiä seuraava poliittissotilaallinen toimi, ei argumenteilla ollut merkitystä. Porvarilliset suomalaiset, kuten oikeusministeri Urho Kekkonen, yrittivät vain minimoida tuomiot äärivasemmiston yrittäessä mahdollisimman kovia tuomioita.
Sitäkin tärkeämmäksi muodostui symbolinen taistelu, jossa historialla ja historioitsijoilla oli huomattava rooli. Syytetyille ja sittemmin tuomituille kehkeytyi näet sijaiskärsijän rooli, jossa syyttään sotaan joutunut Suomi ja puolustustaistelua johtaneet suomalaiset joutuivat karsimaan mielivaltaisesta voittajan oikeudesta. Suomen hallitus asetti komitean tutkimaan sotaan johtanutta kehitystä. Sitä johti historioitsija, poliitikko ja kirjailija Eirik Hornborg. Komitea toimi saumattomassa yhteistyössä syytettyjen puolustuksen kanssa pyrkien esittämään, että Suomen johto oli seurannut asiaa passiivisesti sivusta aina siitä saakka kun saksalaiset olivat nousseet maihin Pohjanlahden rannikolla elokuussa 1940. Komitea esitti, että maan johto oli toiminut tuottamuksellisesti, ei tahallisesti sotaan johtaneessa kehityksessä. Komitean vasemmistolaiset jäsenet jättivät eriävän mielipiteen, koska heidän mielestään oli rikollista olla estämättä sellaiseen sotaan ryhtymistä, jossa ei ollut voiton mahdollisuuttakaan. Rikos oli siis ollut asettuminen häviäjän puolelle. Sikäli he olivat valvontakomission kannalla, joka jakoi voittajan – Neuvostoliiton - oikeutta. Suomi oli tehnyt pahemman kuin rikoksen, nimittäin virheen.

Kilpi tahriintuu

Sodan jälkeen Suomea pidettiin lännessä menetettynä. Maa jätettiin Neuvostoliiton saaliiksi. Hyvää tahtoa saatettiin osoittaa, mutta todellista apua ei nähty vaivan arvoiseksi. Osana sotasyyllisten puolustuskampanjaa Yhdysvalloissa julkaistiin pamfletti ’Finland and world war II’. Sen oli kirjoittanut professori Arvi Korhonen, mutta peläten valvontakomission kostoa hän halusi salata nimensä. Kirjan kirjoittajaksi merkittiin suomalaisperäinen, historioitsija, professori John H. Wuorinen. Kirjassa pyrittiin osoittamaan, että sotasyylliset eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin parhaan kykynsä mukaan vajavaisin tiedoin valitsemaan mahdollisimman järkevästi ilman pahoja tai rikollisia aikomuksia.

Kun Suomi selviytyikin ilman miehitystä ja kylmän sodan rintamalinjat vakiintuivat, ajopuuteoriallekin kehkeytyi uusi tilaus. Länsileirissä tuli tarve osoittaa, että hyvin alkanut demokraattinen kehitys Suomessa oli katkennut, kun Suomi oli asettunut totalitarismin puolelle demokratiaa vastaan. Maailmanvalta Yhdysvallat oli näet keksinyt selittää historialliseksi tehtäväkseen demokratian puolustamisen totalitaarisia suuntauksia vastaan. Sellaisia olivat 1900-luvulla fasismi ja kommunismi.

Suomi oli helppo maali oikean aatteen omaksuneille historiantutkijoille niin kommunistisessa kuin demokraattisessakin leirissä. Maan johtajat eivät olleet kyenneet luomaan yhtenäistä tarinaa Suomen joutumisesta tahattomasti Saksan myötäsotijaksi. Lähteiden salaamisesta ja hävittämisestä huolimatta muistelmien ja tapahtumien kulun perusteella voitiin osoittaa, että Suomen johtajat olivat tietoisesti hakeutuneet sotaan väärän tai ainakin kukistetun ideologian puolella. Tällaisen tutkimuksen teki yhdysvaltalainen professori C.Leonard Lundin vuonna 1957. Arvosteltuaan edellä mainittua Korhosen kirjoittamaa kirjaa heikosta lähdepohjasta hän moitti Suomen sodanaikaista johtoa heikosta realiteettien tajusta ja huonosta arvostelukyvystä.

Lundinin moraalinen ristiretki ulottui kielikuviin saakka. Suurvalta sai hänen mukaansa hairahtua hyveellisyydestä silloin tällöin, mutta pienvallalla tällaiseen ei ollut varaa. Rangaistus virheestä saattoi olla tuhoutuminen. Hyveellisen Suomi-neidon ei olisi pitänyt herättää Neuvostoliiton epäluuloja ja hairahtua "Saksan pukin" matkaan. Demokratia oli erehtynyt totalitarisen valtion johdettavaksi. Hinta oli kova ja rangaistus ansaittu.
Hakkapeliitan puolustus.

Koska Suomen sodanaikaisella johdolla ei ollut puolustajia, kommunistinen leiri käytti hyväkseen tätä länsimaisen demokratian puolustamiseksi ja edistämiseksi laadittua tutkimusta. Tämä harmitti hakkapeliittatutkimuksella kannuksensa hankkinutta historioitsija Arvi Korhosta. Hän koki asevelvollisuudekseen puolustaa tuomittuja. "Jos historiantutkimus ja politiikka sotketaan keskenään, vääristetään kehityksestä hahmotettava kuva milloin minkäkin ennakkokäsityksen mukaisesti ja langetetaan tuomioita, joiden oikeamielisyys on vähintäänkin kyseenalainen", hän arvosteli Lundinia, mutta toimi itse juuri samoin.

Tuomitessan Lundinin Korhonen toimi kuten suomalaiskansallisen historian vartijan kuuluukin. Vetoamalla siihen, että Lundinin lähdepohja oli hatara - ei ensimmäistäkään arkistolähdettä - Korhonen tuomitsi koko työ huonoksi. Suomessa se ei olisi kelvannut edes pro gradu-työksi - ainakaan Korhosen seminaarissa. Ongelma oli vain siinä, että Lundin oli kiusallisen oikeassa. Suomen johtomiehet olivat suunnitelmallisesti vieneet Suomen sotaan. Vielä hankalammaksi asian teki se, että Korhonen tiesi asian olevan näin.

Tämä tosiseikka piti retusoida Suomi-neidon menneisyyskuvasta, jotta kansan kestokyky tulevissa koettelemuksissa olisi riittävä. Hieman aiemmin oli valittu presidentiksi varatuomari, lakitieteen tohtori Urho Kekkonen, jonka pelättiin suistavan Suomen Tsekkoslovakian tielle. Vaikka oli jo vanha mies, Korhonen ryhtyi laatimaan tiestä sotaan tyhjentävää tutkimusta, jossa kaikin tieteen keinoin ja arvovallalla osoitettaisiin Suomi osattomaksi Saksan hyökkäykseen. Tutkimuksen oli määrä valmistua ennen seuraavia presidentinvaaleja, koska suuren julkisuusarvon omanneella ajopuuteorialla saattoi horjuttaa Kekkosen omaksuman ulkopolitiikan perusteita.
Vain siinä Korhonen poikkesi rehellisyyden kaidalta tieltä, että hän ei noteerannut omaksumansa kannan vastaisia tosiasioita ja käsitteli sellaiseen viittaavatkin näkökohdat puolueellisesti. Näin syntyi teos 'Barbarossa-suunnitelma ja Suomi (1961).

Ajopuu omasta tahdostaan

Tutkimus on esimerkki tilanteesta, jossa suljetun tiedeyhteisön edustaja käyttää tieteen menetelmiä ja arvovaltaa vääristelläkseen tosiasioista syntyvää kuvaa.

Niinpä ei ole yllättävää, että Korhosen teesit kumosi kaksi ulkomaista tutkijaa, skotti Anthony J. Upton ja norjalaiskanadalainen Hans Peter Krosby. Uptonia arvosteltiin voimakkaasti. Hän vastasi arvosteluun väittämällä, että pieni suomalainen akateeminen yhteisö on monoliittinen ja keskitetysti hallittu. Viroista päättivät valtiolliseen rakenteeseen sitoutuneet professorit, jotka uskoivat, että heidän tehtävänsä oli varjella suomalaista kulttuuria ja historiaa. Tällaisissa oloissa poikkeavan näkemyksen esittäminen vaati rohkeutta enemmän kuin anglosaksisissa maissa. Uptonin väitteen nojalla ei ole yllättävää, että juuri ulkomaiset tutkijat kumosivat ajopuuteorian. He saivat kyllä lokaryöppyjä silmilleen, mutta heidän asemansa ei siitä vaarantunut, pikemminkin korostui.

Krosby osoitti tutkimuksessaan Suomen valinta 1941 (1967), että Suomi hakeutui tietoisesti Saksan vanaveteen Saksan sitä erityisesti edellyttämättä. Krosby ei harrastanut juurikaan syyttelyä saati moralisointia, mutta sitäkin enemmän asiatietoa, joten hänestä on tullut, ajopuuteorian virallinen upottaja. Jatkosodan syntyvaiheisiin hän oli perehtynyt Petsamon nikkelidiplomatiaa koskevalla väitöskirjallaan. Krosbyn tutkimus muodostui skandaalinkäryiseksi siksikin, että kenraali Erik Heinrichs oli juuri laatinut Mannerheimista elämäkerran, jossa tämä mies todistettiin monin tavoin nerokkaaksi. Hän olisi esimerkiksi estänyt suomalaishyökkäyksen Leningradiin, koska sellaista hyökkäystä venäläiset eivät olisi antaneet anteeksi ja estänyt Murmanskin radan katkaisemisen. Krosby osoitti Heinrichsin näkemykset vääriksi. Suomi teki sen mitä Saksa vaati eli osallistui Leningradin saarrostukseen Kannaksella.

Huomaamatta oli myös jäänyt, että suomalaissotilaat katkaisivat Murmanskin rautatien. Vasta myöhemmin kävi suomalaisille ilmi, että Arkangeliin oli avattu poikkirata Muurmannin radalta. Tämän yhteyden pysyvään katkaisemiseen eivät suomalaissaksalaiset voimat riittäneet. Krosby osoitti, että erityisesti sotilaat hakeutuivat Saksan vanaveteen ja pyrkivät jopa keula-aaltoon. Sodan alkuvaiheessa saksalaiset päättivät kaikesta olennaisesta: suomalaisten hyökkäyssuunnat ja ajankohdat. Mannerheimin näytelmälliset esiintymiset mahtipontisine päiväkäskyineen joutuivat jopa koomiseen valoon. Krosby lisäsikin loppukaneetin, jossa arvioi, miten olisi käynyt vaihtoehdoissa. - Huonosti, hän arvioi. Pienen ja heikon on aina parasta heti asettua voittajan puolelle. Ainakaan ei kannata jättäytyä puolueettomaksi. Min suurvallat arvioivat pienten mahdollisuuksia. - "On se saatanaa, että kansa on pieni", sanoi Paasikivi jo 1930-luvulla.

Jälkinäytoksiä

Ajopuuteoria velloi ajoittain julkisessa keskustelussa, vaikka ammattipiireissä Krosbyn työ oli hyväksytty enemmän tai vähemmän pitkin hampain. Asenteet eivät tosiasioiden vaikutuksesta mitenkään muuttuneet. Sen sai tuta erityisesti akateemikko Kustaa Vilkuna, joka oli sodan päättymisestä saakka ollut harmistunut siitä, että oli jatkosodan alussa itsekin sotilaiden mukana ja heimomiesten hengessä intoillut Suur-Suomen puolesta. Hän viritteli aiheesta keskustelua 1970-luvun alussa uusien lähdeaineistojen tuella. Saatuaan käyttöönsä kenraali Paavo Talvelan päiväkirjat, hän osoitti miten aikaisessa vaiheessa Suomen valtiolaiva kytkettiin Saksan hinaukseen. Tästä nousi myrsky.

Ajopuuteorian kumonneet tosiasiat olivat unohtuneet, jos suuri yleisö niitä koskaan oli omaksunutkaan. Myös historioitsijat ja muut alan asiantuntijat pyrkivät sopeuttamaan tosiasiat mielekkääseen Suomen kansan menestystarinaan. Ammattilaisillakin on voimakas taipumus yrittää järkeistää Suomen historia johdonmukaiseksi ja päättäjien teot harkituiksi ja kaukonäköisiksi. Se kuuluu kansallisen historian luonteeseen. Tällainen oli Sotahistorian laitoksen johtaja eversti K. J. Mikola Hän kävi läpi pitkän kaaren ajopuukysymyksessä. Vielä ennen suuria ajopuupaljastuksia vuonna 1956 Mikola vakuutti, ettei mitään sopimuksia ollut saksalaisten kanssa tehty. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin hän joutui perustelemaan, miksi oli toimittu niin kuin oli toimittu. Hän esitti, että sotilaat olivat joutuneet varmuuden vuoksi salaisen diplomatian keinoin tekemään jonkinlaisia herrasmiessopimuksia. Mikään ajopuu; tahdoton välikappale, Suomi ei kuitenkaan ollut, vaan sotatielle lähdettäessä oli valittu oikein, vieläpä toimittu mestarillisen kaukonakoisesti.

Mikolan tulkinta on vastaavanlainen kuin EU-Suomessa vallitseva käsitys yya-ajasta. Molemmissa tapauksissa asiaan kuuluu myös vastakkainen käsitys. Mikkolan parhain päin selittämiselle vastakkainen oli filosofi Oiva Ketosen käsitys ajopuuasiasta. Hänen mielestään mitään ei voitu tapahtuneelle, mutta hyvän historiankirjoituksen tehtävänä on antaa lukijalle aineksia ymmärryksen lisäämiseen ja mahdollisuuksia uusissa valintatilanteissa toimia toisin kuin ennen. Näin hän tuli tukeneeksi Paasikiven-Kekkosen linjaa, mikä olikin ajankohtaan nähden (1975) sopivaa.
Suomen kansan menestystarinan viimeistely jatkui. Siitä, että Suomen johto oli tieten tahtoen ja vieläpä hyvin yksituumaisesti mennyt sotaan Saksan vanavedessä, ei enää kiistelty. Mutta nyansseista, motiiveista ja Suomen kansan omastatunnosta käytiin kiistaa. Professori Hannu Soikkanen totesi kirjoittamassaan Valtioneuvoston historiassa, että valtioneuvosto oli jäänyt paitsioon sotaan johtaneissa tapahtumissa. Presidentti Ryti oli vain todennut, että tapahtumien kulku oh vienyt tähän. Ja niinhän itse asia olikin. Ryti ei tosin maininnut, että suomalaiset itse olivat vaikuttaneet asioiden kulkuun. Perustuslaki sivuutettiin. Voi kysyä vastausta saamatta mitä perustuslain noudattamisesta olisi seurannut? Syyttä ei juristikansanedustaja Urho Kekkonen kuultuaan veljensä pahasta haavoittumisesta kirjoittanut 10.7.1941 vaimolleen, että "paljon on niiden vastuulla, jotka tämän ovat alullepanneet".
Huomattava kiistapari sotaan johtaneen kehityksen tutkimuksessa oli Ohto Manninen - Mauno Jokipii. Ensin mainitun tutkimukset käsittelivät sodan esivaiheita ja Suur-Suomen ääriviivoja. Mannisen rooliksi tuli ymmärtää porvarillisen kansanosan tuntoja ja antaa hyväksyttävä selitys sille, että sotaan mentiin niinkin reippain ottein. Sotaveteraani Mauno Jokipii puolestaan näki Suomen toiminnan aktiivisena pysyvän turvallisuuspoliittisen ratkaisun hakemisena, jossa taistelu käytiin vuoden 1941 alussa Mannerheimin taipumattomuuden ja Paasikiven myöntyvyyden välillä. Kun ensin mainittu voitti, oli tie jatkosotaan kivetty. Jokipii ja Manninen kävivät kiistaansa ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa objektiivinen yhteiskunnasta erotettu ongelma. Asian poliittisista, moraalisista, juridisista ja päivänpoliittisista näkökohdista vaiettiin. Tässä suomalainen historiankirjoitus jäi jälkeen saksalaisesta sodan syiden selvittelystä, joka tunnusti avoimesti historiantutkimuksen poliittiset ulottuvuudet.

Viimeisimmän ja seikkaperäisimmän sanan ajopuuasiasta on sanonut Arvi Korhosen oppilas professori Tuomo Polvinen. Hän tutki kuten Korhonen oli opettanut, ei niin kuin Korhonen oli itse tutkinut. Korhoselta hän oli oppinut kea tai mahdoton hallittava. "Ongelman ydin ei niinkaan ole 'sokeassa kohtalossa' kuin pikkuvaltion poliittisen liikkuma-alan reaalisten rajojen määrittelyssä", hän kirjoitti ajopuuteoriasta jo 1965 arvioidessaan - positiivisesti - Uptonin tutkimusta. Polvisen Paasikivi-elämäkerrassa tällaiseen tutkimukseen oli hyvät mahdollisuudet. Viimeistään tässä työssä tuli seikkaperäisesti osoitetuksi, että Suomen herrat hyvissä ajoin ja yksissä tuumin sopivat yhteistyöstä Saksan kanssa. Hän päätyi samaan kuin opettajansa: Tehdessään ratkaisujaan Suomen herrat hävisivät todellisuudelle, eivät sotaa.

Sen sijaan ajopuuväittelyn taustalla on aina piillyt kysymys varsinaisista sodan häviäjistä: kaatuneet, vammautuneet, omaisensa ja kotinsa menettäneet muistuttavat asian vaietusta puolesta. Tällaisesta lähtökohdasta asiaa tutki everstiluutnantti Helge Seppälä teoksessaan Suomi hyökkääjänä (1984). Hänen
mukaansa "sota on niin vakava asia, että siihen ryhtyminen ja siinä tehdyt virheet on tuotava esille varsinkin silloin, kun ne ovat johtaneet tuhansien miesten kaatumiseen tai haavoittumiseen". Hänen tulkintansa oli, että Suomi hakeutui jokseenkin tahdottomaksi Saksan myötäsotijaksi. Koska maalla ei ollut itsenäistä päämäärää, ei kyetty myöskään itsenäiseen sodankäyntiin. Seppälänkin kannassa voidaan nahdä rinnastus yya-Suomeen. Sellainen maa on satelliitti tai ajopuu, joka ei haluakaan itsenäistä politiikkaa. Kanta on ainakin pohtimisen arvoinen vielä tälläkin vuosituhannella.

Ilkka Herlin
Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat, osa Rintamalla, s-284-289



1 comment:

Johannes Felix Linden said...

Tervehdys,
Kiinnostava aihealue. Tuli mileleen kommentti, jonka Suomen armeijan ylilääkäri Väinö Felix Linden (isosiäni) kertoi minulle joskus 1970 luvulla kun keskustelimme hänen kenraalin rolistaan Mannerheimin kanssa työskenneltäessä. Isoisän on kirjoittanyút kirjan "Spalernajasta talvisotaan". Kysyin häneltä tuolloin miksi kirja päättyy talvisotaan ja jatkosota on jätetty pois?
Hän kertoi paljon tärkeitä asioita mutta selkeimpänä mieleeni painui se, kun hän kertoi miksi Mannerheim otti häneltä pois valtuutuskirjeen olla ja toimia armeijan ylilääkärinä välirauhan aikana ennen jatkosotaa. Mannerheim kysyi häneltä välirauhan aikaan: Mitä Linden on mieltä.... syttyykö vielä uusi sota ja miten sairaanhoito hoidettaisiin, jo niin kävisi. Isosiä vastasi, että "samalla tavalla kun talvisodassakin, rajan pinnan koulut konvertoiden kenttäsairaaloiksi" jne.
Tällöin Mannerheim oli kysynyt häneltä "No syttyykö tässä vielä uusi sota", jolloin isosiä oli vatannut "Kun katsoo mien Te herra marsalakka nyt jokkojamme varustatte niin varmasti syttyy"
Mannerhein raivostui ja loppu onkin stten selkeä. Hän otti valtuuden pois. Myöhemmin 1980 luvulla isosiä kertoi että muutakin oli: Mannerheim oli Venäjän armeijan korkea-arvoinen upseeri silloin kun isoisä oli vangittuna Spalernajassa jääkäärivärvärin työn vuoksi. Olivat aika eri leireissä siis.. Stoori jatkuu.....

Valaisua
T. Johannes Felix Lnden
050 55 44 950