Sunday, October 19, 2008

Professorit: Suomi oli natsi-Saksan liittolainen

Esa Mäkinen
Helsingin sanomat

Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli natsi-Saksan liittolainen. Näin ajattelee enemmistö 28 historian professorista, joilta Helsingin Sanomat kysyi, onko perusteltua puhua erillissodasta.

Professoreista kuusi oli erillissodan kannalla, 16 vastasi ei, ja loput eivät antaneet suoraa vastausta.

"Käytännössä Suomi oli monessa suhteessa Saksan liittolainen, mutta oman kansalaismielipiteen ja läntisen mielipiteen vuoksi se piti sotaansa erillisenä ilman muodollista liittoa Ribbentrop-sopimukseen asti", kirjoittaa Juha Siltala.

Professori Tuomas Heikkilän mukaan erillissota-ajatusta vastaan puhuu muun muassa sotatoimien koordinoiminen Suomen ja Saksan välillä, valtavien saksalaisosastojen sijoittaminen Suomeen ja hyökkääminen Neuvostoliittoon Suomen maaperältä käsin.

Helsingin Sanomat lähetti lokakuun alussa 37:lle historian professorille viisi kysymystä Suomen historian käännekohdista. Heistä 28 vastasi, yhdeksän ei. Useimmat vastaajat sanoivat, että vaikka popularisointi on hyödyllistä, historia ei taivu mustavalkoisiksi vastakkainasetteluiksi ja käännekohtien korostamisen sijaan pitäisi ymmärtää pitkiä linjoja.

Vallitsevilla tulkinnoilla on kuitenkin merkitystä muun muassa koulujen opetuksessa. Esimerkiksi tuoreista lukion oppikirjoissa erillissotaa ei käsitellä kovin suoraan.
Otavan Forum-sarjan kirjassa kerrotaan sodan eri tulkinnoista neutraalisti, mutta ei oteta kantaa. Samoin WSOY:n Muutosten maailma -sarjassa, jossa Suomi tosin on Saksan "sotakumppani".

Erillissotateorian puolustajat vetoavat siihen, että Suomi kävi sotaa omin tavoittein.
"Suomi käytti hyväkseen Saksan voimaa ja soti Saksan rinnalla sodan alussa niin kauan kuin Saksa näytti menestyvän sodassa", sanoo professori Jouko Vahtola.
"Detaljit, kuten että Valpo osallistui muutamalla miehellä saksalaisten sotavankiorganisaatioon Lapissa, eivät riitä muuttamaan kuvaa sodan luonteesta Suomen osalta", Vahtola kirjoittaa.

Kyselyyn vastanneista kuusi ei antanut suoraa vastausta, vaan ymmärsi molempien tulkintojen kannattajia.
"Emme olleet liitossa ja kävimme erillissotaa, mutta Suomi oli monella tavoin riippuvainen Saksasta esimerkiksi sotamateriaalin osalta", professori Marjatta Hietala sanoo.
Professori Juha Sihvolan mukaan Saksan kanssa tehdyn yhteistyön syvyyden kiistäminen on vanha konservatiivisen historiankirjoituksen ajatusluutuma.
"Nyt olisi paikallaan kiinnittää huomiota siihen, että kansallissosialismin ainakin osittaisia ihailijoita, natsi-Saksan kanssa liittoutumaan valmiita sekä natsien rikoksia ymmärtäviä ja jopa niihin osasyyllisiä Suomessa oli vaikka kuinka paljon", Sihvola kirjoittaa.

Helsingin Sanomat kysyi historioitsijoilta myös, onko suomalaisessa historiankirjoituksessa vielä tabuja. Yhdeksän vastasi kyllä, 14 ei – mutta lähes kaikkien vastaajien mielestä tutkimus on vapaata, vaikka reaktiot voivat olla kiihkeitä. "Lehtien palstoilla jopa kulttuuritoimituksia myöten näkemykset Suomen historiasta ovat puuduttavan yksipuolisia: Suomen historia on edelleen ensisijassa miesten historiaa ja etenkin miesten sotimisen historiaa", sanoo professori Kirsi-Maaria Vainio-Korhonen.
Vainio-Korhosen mukaan sodassa katosi myös naisia, mutta heidän kohtaloidensa selvittelyt jäävät varjoon.
"Julkisuus ja poliitikot eivät ole valmiita käsittelemään toista maailmansotaa kuin suomalaisesta näkökulmasta", sanoo Pertti Haapala.
"Taloudellisen, poliittisen ja hallinnollisen eliitin yhteisesti hyväksymää agendaa kyseenalaistamalla, sen syntyjä ja intressiyhteyksiä penkomalla tuskin saa läpi mitään isompia hankkeita sen paremmin historiassa kuin muillakaan tieteenaloilla", sanoo Juha Siltala.






Kommentti Esa Mäkinen (HS): Erillistotuuden voi jo unohtaa


Thursday, October 25, 2007

Sodan totuudet


Aivan mainio tuotos Jokispipilältä jälleen.


Markku Jokisipilä (toim.): Sodan totuudet - Yksi suomalainen vastaa 5,7 ryssää
Ajatus Kirjat 2007
272 sivua
ISBN 978-951-20-7533-1


>> Ajatuskirjat, Alkusanat ja Markku Jokisipilän artikkeli Toinen maailmansota ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa.



"Suurin riski toisen maailmansodan – kuten minkä tahansa historiallisen prosessin – muistamisessa on anakronismi, eli menneisyyden alistaminen nykypäivälle ja sen arvoille. Vaikka toisen maailmansodan marttyyri- ja sankaritarinoilla onkin juurensa oikeasti tapahtuneessa menneisyydessä, ovat ne ennen kaikkea aina palvelleet kulloisenkin nykyhetken tarpeita. Sankari- ja marttyyritarinat ovat myyttisen historian vahvimpia kertomuksia, ja siksi niitä pyritään jatkuvasti valjastamaan erilaisten nykypäivässä vaikuttavien poliittisten pyrkimysten vetojuhdiksi. "






"Perusteltuaan taitavasti tulkintaansa Suomen ja Saksan liittolaisuudesta Jokisipilä esittää ratkaisevan jatkokysymyksen: entäs sitten? Se ei merkinnyt Suomen alistussuhdetta Saksaan. Se tarkoitti yksimielisyyttä vain yhdessä asiassa, taistelussa Neuvostoliittoa vastaan, ja siinäkin Suomen ja Saksan motiivit olivat täysin erilaiset. "




Thursday, June 28, 2007

Tutkijoiden jatkosota

Lainaanpa tähän kokonaisuudessaan filosofian tohtori Ilkka Herlinin mainoin yhteenvedon tutkijoiden jatkosodasta teoksesta Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat, osa Rintamalla.

Herlin on tässä onnistunut kokoamaan tyhjentävästi sen, miten jatkosodan historiaa on meillä tutkittu ja käsitelty.
________________

Tutkijoiden jatkosota

Saksan Suomen-suurlähettiläs vuosina 1935-1944 Wipert von Blucher oli sivistynyt mies. Hän piti Suomea Aristoteleen oppien mukaisena ihanteellisena pikkuvaltiona, joka kykenee kokoamaan yksityiset kansalaiset lujasti yhteen ja siten toteuttamaan tärkeitä elämäntehtäviä ikään kuin tiivistyneenä henkilöllisyytenä, tässä tapauksessa Suomi-neitona. Mutta kirjoittaessaan muistelmiaan sodan jälkeen von Blucher joutui tekemään johtopäätöksen pikkuvaltioiden heikoista puolista: "Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun."
Näistä lauseista sai nimensä suurin Suomessa käyty 2. maailmasotaa koskeva kiista. Kovin merkittävä se ei ollut verrattuna esimerkiksi Länsi-Saksassa käytyyn historiakeskusteluun, jossa saksalaiset yrittivät puhdistautua menneisyyden teoista. Kuitenkin se on oiva esimerkki siitä, mikä historian ja historiantutkijoiden rooli on ollut ja on. Se osoittaa miten tietomme historiasta rakentuu, mihin ja miten historiaa yritetään käyttää.


Voi voitettuja

Kun sodat oli saatu sodituiksi, alkoi syyllisten etsiminen ja tuomitseminen. Koska riidatonta voittoa ei ollut saatu, vaan oltiin häviäjien joukossa, syntyi historian vartijoille erityinen velvollisuus puolustaa Suomen mainetta.
Tälle tielle oli jouduttu jo ennen sotaa. Saksa ja Suomi olivat sopineet yhteisesti hyökkäyksestä Neuvosto-Venäjälle, mutta sopiminen ei ollut noudattanut perustuslain kirjainta, saati henkeä. Siksi ylipäällikkö Mannerheim yritti saada Saksalta mahdollisuuden hyökätä vasta 2-3 päivää saksalaisten jälkeen, jotta kansalle ja kansanedustajille voitaisiin antaa vaikutelma, että tapahtumien kulku on vienyt maan mukanaan. Saksasta vastattiin, että suomalaisten hyökkäysajankohta riippuu Saksan operaatioista. Suomella oli siten tiedossaan hankkeen kyseenalaisuus, mutta riskit näyttivät pieniltä ja neuvostouhka suurelta. Kun Neuvostoliitto sitten Saksan hyökkäyksen alettua heti pommitti Malmin lentokenttää, Suomen johto pääsi pälkähästä: voitiin todeta maan olevan sodassa ja ryhtyä hyökkäykseen.
Suomi vakiinnutti Saksaan omaksumansa suhtautumisen jo kesällä 1941. Sen mukaan maiden välillä ei ollut mitään liittosopimusta, vain aseveljeyttä. Saksa piti kuitenkin arvovallalleen arkana asiana sitä, että Suomi osoitti haluttomuutta liittyä uusittuun kommunisminvastaiseen antikomintern-sopimukseen.
Niinpä ulkoministeri Rolf Witting allekirjoitti 26.11.1941 Berliinissä tämän lännessä Suomen ulkopolitiikan uskottavuutta horjuttaneen sopimuksen.

Kun Saksan sotaonni kääntyi, Suomen hallitus teetti vuonna 1943 puolustuskirjelmän, jossa todettiin Suomen joutuneen vastentahtoisesti olosuhteiden pakosta sotaan. Kirjelmä jaettiin liittoutuneille, mutta sitä ei noteerattu. Välirauhan solmimisen jälkeen alettiin vaatia sotaa valmistelleita edesvastuuseen. Sitä vaativat sekä suomalainen äärivasemmisto että venäläiset liittoutuneiden valvontakomissiossa, joka koostui neuvostoliittolaisista ja briteistä. Läntinen osapuoli oli jättänyt Suomen valvonnan Neuvostoliitolle.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin symbolinen merkitys oli ehkä suurempi kuin sen käytännölliset seurausvaikutukset. Syytetyt saivat eri mittaisia ja laatuisia vapausrangaistuksia. Kovimman tuomion, 10 vuotta kuritushuonetta, sai presidenttinä toiminut Risto Ryti. Oikeudenkäynnissä syytettyjen puolustus toisti jo tutuksi tullutta teesiä siitä, että Suomi oli joutunut sotaan, ei hakeutunut. Mutta koska prosessi oli luonteeltaan sodan voittajapuolen päätöksiä seuraava poliittissotilaallinen toimi, ei argumenteilla ollut merkitystä. Porvarilliset suomalaiset, kuten oikeusministeri Urho Kekkonen, yrittivät vain minimoida tuomiot äärivasemmiston yrittäessä mahdollisimman kovia tuomioita.
Sitäkin tärkeämmäksi muodostui symbolinen taistelu, jossa historialla ja historioitsijoilla oli huomattava rooli. Syytetyille ja sittemmin tuomituille kehkeytyi näet sijaiskärsijän rooli, jossa syyttään sotaan joutunut Suomi ja puolustustaistelua johtaneet suomalaiset joutuivat karsimaan mielivaltaisesta voittajan oikeudesta. Suomen hallitus asetti komitean tutkimaan sotaan johtanutta kehitystä. Sitä johti historioitsija, poliitikko ja kirjailija Eirik Hornborg. Komitea toimi saumattomassa yhteistyössä syytettyjen puolustuksen kanssa pyrkien esittämään, että Suomen johto oli seurannut asiaa passiivisesti sivusta aina siitä saakka kun saksalaiset olivat nousseet maihin Pohjanlahden rannikolla elokuussa 1940. Komitea esitti, että maan johto oli toiminut tuottamuksellisesti, ei tahallisesti sotaan johtaneessa kehityksessä. Komitean vasemmistolaiset jäsenet jättivät eriävän mielipiteen, koska heidän mielestään oli rikollista olla estämättä sellaiseen sotaan ryhtymistä, jossa ei ollut voiton mahdollisuuttakaan. Rikos oli siis ollut asettuminen häviäjän puolelle. Sikäli he olivat valvontakomission kannalla, joka jakoi voittajan – Neuvostoliiton - oikeutta. Suomi oli tehnyt pahemman kuin rikoksen, nimittäin virheen.

Kilpi tahriintuu

Sodan jälkeen Suomea pidettiin lännessä menetettynä. Maa jätettiin Neuvostoliiton saaliiksi. Hyvää tahtoa saatettiin osoittaa, mutta todellista apua ei nähty vaivan arvoiseksi. Osana sotasyyllisten puolustuskampanjaa Yhdysvalloissa julkaistiin pamfletti ’Finland and world war II’. Sen oli kirjoittanut professori Arvi Korhonen, mutta peläten valvontakomission kostoa hän halusi salata nimensä. Kirjan kirjoittajaksi merkittiin suomalaisperäinen, historioitsija, professori John H. Wuorinen. Kirjassa pyrittiin osoittamaan, että sotasyylliset eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin parhaan kykynsä mukaan vajavaisin tiedoin valitsemaan mahdollisimman järkevästi ilman pahoja tai rikollisia aikomuksia.

Kun Suomi selviytyikin ilman miehitystä ja kylmän sodan rintamalinjat vakiintuivat, ajopuuteoriallekin kehkeytyi uusi tilaus. Länsileirissä tuli tarve osoittaa, että hyvin alkanut demokraattinen kehitys Suomessa oli katkennut, kun Suomi oli asettunut totalitarismin puolelle demokratiaa vastaan. Maailmanvalta Yhdysvallat oli näet keksinyt selittää historialliseksi tehtäväkseen demokratian puolustamisen totalitaarisia suuntauksia vastaan. Sellaisia olivat 1900-luvulla fasismi ja kommunismi.

Suomi oli helppo maali oikean aatteen omaksuneille historiantutkijoille niin kommunistisessa kuin demokraattisessakin leirissä. Maan johtajat eivät olleet kyenneet luomaan yhtenäistä tarinaa Suomen joutumisesta tahattomasti Saksan myötäsotijaksi. Lähteiden salaamisesta ja hävittämisestä huolimatta muistelmien ja tapahtumien kulun perusteella voitiin osoittaa, että Suomen johtajat olivat tietoisesti hakeutuneet sotaan väärän tai ainakin kukistetun ideologian puolella. Tällaisen tutkimuksen teki yhdysvaltalainen professori C.Leonard Lundin vuonna 1957. Arvosteltuaan edellä mainittua Korhosen kirjoittamaa kirjaa heikosta lähdepohjasta hän moitti Suomen sodanaikaista johtoa heikosta realiteettien tajusta ja huonosta arvostelukyvystä.

Lundinin moraalinen ristiretki ulottui kielikuviin saakka. Suurvalta sai hänen mukaansa hairahtua hyveellisyydestä silloin tällöin, mutta pienvallalla tällaiseen ei ollut varaa. Rangaistus virheestä saattoi olla tuhoutuminen. Hyveellisen Suomi-neidon ei olisi pitänyt herättää Neuvostoliiton epäluuloja ja hairahtua "Saksan pukin" matkaan. Demokratia oli erehtynyt totalitarisen valtion johdettavaksi. Hinta oli kova ja rangaistus ansaittu.
Hakkapeliitan puolustus.

Koska Suomen sodanaikaisella johdolla ei ollut puolustajia, kommunistinen leiri käytti hyväkseen tätä länsimaisen demokratian puolustamiseksi ja edistämiseksi laadittua tutkimusta. Tämä harmitti hakkapeliittatutkimuksella kannuksensa hankkinutta historioitsija Arvi Korhosta. Hän koki asevelvollisuudekseen puolustaa tuomittuja. "Jos historiantutkimus ja politiikka sotketaan keskenään, vääristetään kehityksestä hahmotettava kuva milloin minkäkin ennakkokäsityksen mukaisesti ja langetetaan tuomioita, joiden oikeamielisyys on vähintäänkin kyseenalainen", hän arvosteli Lundinia, mutta toimi itse juuri samoin.

Tuomitessan Lundinin Korhonen toimi kuten suomalaiskansallisen historian vartijan kuuluukin. Vetoamalla siihen, että Lundinin lähdepohja oli hatara - ei ensimmäistäkään arkistolähdettä - Korhonen tuomitsi koko työ huonoksi. Suomessa se ei olisi kelvannut edes pro gradu-työksi - ainakaan Korhosen seminaarissa. Ongelma oli vain siinä, että Lundin oli kiusallisen oikeassa. Suomen johtomiehet olivat suunnitelmallisesti vieneet Suomen sotaan. Vielä hankalammaksi asian teki se, että Korhonen tiesi asian olevan näin.

Tämä tosiseikka piti retusoida Suomi-neidon menneisyyskuvasta, jotta kansan kestokyky tulevissa koettelemuksissa olisi riittävä. Hieman aiemmin oli valittu presidentiksi varatuomari, lakitieteen tohtori Urho Kekkonen, jonka pelättiin suistavan Suomen Tsekkoslovakian tielle. Vaikka oli jo vanha mies, Korhonen ryhtyi laatimaan tiestä sotaan tyhjentävää tutkimusta, jossa kaikin tieteen keinoin ja arvovallalla osoitettaisiin Suomi osattomaksi Saksan hyökkäykseen. Tutkimuksen oli määrä valmistua ennen seuraavia presidentinvaaleja, koska suuren julkisuusarvon omanneella ajopuuteorialla saattoi horjuttaa Kekkosen omaksuman ulkopolitiikan perusteita.
Vain siinä Korhonen poikkesi rehellisyyden kaidalta tieltä, että hän ei noteerannut omaksumansa kannan vastaisia tosiasioita ja käsitteli sellaiseen viittaavatkin näkökohdat puolueellisesti. Näin syntyi teos 'Barbarossa-suunnitelma ja Suomi (1961).

Ajopuu omasta tahdostaan

Tutkimus on esimerkki tilanteesta, jossa suljetun tiedeyhteisön edustaja käyttää tieteen menetelmiä ja arvovaltaa vääristelläkseen tosiasioista syntyvää kuvaa.

Niinpä ei ole yllättävää, että Korhosen teesit kumosi kaksi ulkomaista tutkijaa, skotti Anthony J. Upton ja norjalaiskanadalainen Hans Peter Krosby. Uptonia arvosteltiin voimakkaasti. Hän vastasi arvosteluun väittämällä, että pieni suomalainen akateeminen yhteisö on monoliittinen ja keskitetysti hallittu. Viroista päättivät valtiolliseen rakenteeseen sitoutuneet professorit, jotka uskoivat, että heidän tehtävänsä oli varjella suomalaista kulttuuria ja historiaa. Tällaisissa oloissa poikkeavan näkemyksen esittäminen vaati rohkeutta enemmän kuin anglosaksisissa maissa. Uptonin väitteen nojalla ei ole yllättävää, että juuri ulkomaiset tutkijat kumosivat ajopuuteorian. He saivat kyllä lokaryöppyjä silmilleen, mutta heidän asemansa ei siitä vaarantunut, pikemminkin korostui.

Krosby osoitti tutkimuksessaan Suomen valinta 1941 (1967), että Suomi hakeutui tietoisesti Saksan vanaveteen Saksan sitä erityisesti edellyttämättä. Krosby ei harrastanut juurikaan syyttelyä saati moralisointia, mutta sitäkin enemmän asiatietoa, joten hänestä on tullut, ajopuuteorian virallinen upottaja. Jatkosodan syntyvaiheisiin hän oli perehtynyt Petsamon nikkelidiplomatiaa koskevalla väitöskirjallaan. Krosbyn tutkimus muodostui skandaalinkäryiseksi siksikin, että kenraali Erik Heinrichs oli juuri laatinut Mannerheimista elämäkerran, jossa tämä mies todistettiin monin tavoin nerokkaaksi. Hän olisi esimerkiksi estänyt suomalaishyökkäyksen Leningradiin, koska sellaista hyökkäystä venäläiset eivät olisi antaneet anteeksi ja estänyt Murmanskin radan katkaisemisen. Krosby osoitti Heinrichsin näkemykset vääriksi. Suomi teki sen mitä Saksa vaati eli osallistui Leningradin saarrostukseen Kannaksella.

Huomaamatta oli myös jäänyt, että suomalaissotilaat katkaisivat Murmanskin rautatien. Vasta myöhemmin kävi suomalaisille ilmi, että Arkangeliin oli avattu poikkirata Muurmannin radalta. Tämän yhteyden pysyvään katkaisemiseen eivät suomalaissaksalaiset voimat riittäneet. Krosby osoitti, että erityisesti sotilaat hakeutuivat Saksan vanaveteen ja pyrkivät jopa keula-aaltoon. Sodan alkuvaiheessa saksalaiset päättivät kaikesta olennaisesta: suomalaisten hyökkäyssuunnat ja ajankohdat. Mannerheimin näytelmälliset esiintymiset mahtipontisine päiväkäskyineen joutuivat jopa koomiseen valoon. Krosby lisäsikin loppukaneetin, jossa arvioi, miten olisi käynyt vaihtoehdoissa. - Huonosti, hän arvioi. Pienen ja heikon on aina parasta heti asettua voittajan puolelle. Ainakaan ei kannata jättäytyä puolueettomaksi. Min suurvallat arvioivat pienten mahdollisuuksia. - "On se saatanaa, että kansa on pieni", sanoi Paasikivi jo 1930-luvulla.

Jälkinäytoksiä

Ajopuuteoria velloi ajoittain julkisessa keskustelussa, vaikka ammattipiireissä Krosbyn työ oli hyväksytty enemmän tai vähemmän pitkin hampain. Asenteet eivät tosiasioiden vaikutuksesta mitenkään muuttuneet. Sen sai tuta erityisesti akateemikko Kustaa Vilkuna, joka oli sodan päättymisestä saakka ollut harmistunut siitä, että oli jatkosodan alussa itsekin sotilaiden mukana ja heimomiesten hengessä intoillut Suur-Suomen puolesta. Hän viritteli aiheesta keskustelua 1970-luvun alussa uusien lähdeaineistojen tuella. Saatuaan käyttöönsä kenraali Paavo Talvelan päiväkirjat, hän osoitti miten aikaisessa vaiheessa Suomen valtiolaiva kytkettiin Saksan hinaukseen. Tästä nousi myrsky.

Ajopuuteorian kumonneet tosiasiat olivat unohtuneet, jos suuri yleisö niitä koskaan oli omaksunutkaan. Myös historioitsijat ja muut alan asiantuntijat pyrkivät sopeuttamaan tosiasiat mielekkääseen Suomen kansan menestystarinaan. Ammattilaisillakin on voimakas taipumus yrittää järkeistää Suomen historia johdonmukaiseksi ja päättäjien teot harkituiksi ja kaukonäköisiksi. Se kuuluu kansallisen historian luonteeseen. Tällainen oli Sotahistorian laitoksen johtaja eversti K. J. Mikola Hän kävi läpi pitkän kaaren ajopuukysymyksessä. Vielä ennen suuria ajopuupaljastuksia vuonna 1956 Mikola vakuutti, ettei mitään sopimuksia ollut saksalaisten kanssa tehty. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin hän joutui perustelemaan, miksi oli toimittu niin kuin oli toimittu. Hän esitti, että sotilaat olivat joutuneet varmuuden vuoksi salaisen diplomatian keinoin tekemään jonkinlaisia herrasmiessopimuksia. Mikään ajopuu; tahdoton välikappale, Suomi ei kuitenkaan ollut, vaan sotatielle lähdettäessä oli valittu oikein, vieläpä toimittu mestarillisen kaukonakoisesti.

Mikolan tulkinta on vastaavanlainen kuin EU-Suomessa vallitseva käsitys yya-ajasta. Molemmissa tapauksissa asiaan kuuluu myös vastakkainen käsitys. Mikkolan parhain päin selittämiselle vastakkainen oli filosofi Oiva Ketosen käsitys ajopuuasiasta. Hänen mielestään mitään ei voitu tapahtuneelle, mutta hyvän historiankirjoituksen tehtävänä on antaa lukijalle aineksia ymmärryksen lisäämiseen ja mahdollisuuksia uusissa valintatilanteissa toimia toisin kuin ennen. Näin hän tuli tukeneeksi Paasikiven-Kekkosen linjaa, mikä olikin ajankohtaan nähden (1975) sopivaa.
Suomen kansan menestystarinan viimeistely jatkui. Siitä, että Suomen johto oli tieten tahtoen ja vieläpä hyvin yksituumaisesti mennyt sotaan Saksan vanavedessä, ei enää kiistelty. Mutta nyansseista, motiiveista ja Suomen kansan omastatunnosta käytiin kiistaa. Professori Hannu Soikkanen totesi kirjoittamassaan Valtioneuvoston historiassa, että valtioneuvosto oli jäänyt paitsioon sotaan johtaneissa tapahtumissa. Presidentti Ryti oli vain todennut, että tapahtumien kulku oh vienyt tähän. Ja niinhän itse asia olikin. Ryti ei tosin maininnut, että suomalaiset itse olivat vaikuttaneet asioiden kulkuun. Perustuslaki sivuutettiin. Voi kysyä vastausta saamatta mitä perustuslain noudattamisesta olisi seurannut? Syyttä ei juristikansanedustaja Urho Kekkonen kuultuaan veljensä pahasta haavoittumisesta kirjoittanut 10.7.1941 vaimolleen, että "paljon on niiden vastuulla, jotka tämän ovat alullepanneet".
Huomattava kiistapari sotaan johtaneen kehityksen tutkimuksessa oli Ohto Manninen - Mauno Jokipii. Ensin mainitun tutkimukset käsittelivät sodan esivaiheita ja Suur-Suomen ääriviivoja. Mannisen rooliksi tuli ymmärtää porvarillisen kansanosan tuntoja ja antaa hyväksyttävä selitys sille, että sotaan mentiin niinkin reippain ottein. Sotaveteraani Mauno Jokipii puolestaan näki Suomen toiminnan aktiivisena pysyvän turvallisuuspoliittisen ratkaisun hakemisena, jossa taistelu käytiin vuoden 1941 alussa Mannerheimin taipumattomuuden ja Paasikiven myöntyvyyden välillä. Kun ensin mainittu voitti, oli tie jatkosotaan kivetty. Jokipii ja Manninen kävivät kiistaansa ikään kuin se olisi ollut mikä tahansa objektiivinen yhteiskunnasta erotettu ongelma. Asian poliittisista, moraalisista, juridisista ja päivänpoliittisista näkökohdista vaiettiin. Tässä suomalainen historiankirjoitus jäi jälkeen saksalaisesta sodan syiden selvittelystä, joka tunnusti avoimesti historiantutkimuksen poliittiset ulottuvuudet.

Viimeisimmän ja seikkaperäisimmän sanan ajopuuasiasta on sanonut Arvi Korhosen oppilas professori Tuomo Polvinen. Hän tutki kuten Korhonen oli opettanut, ei niin kuin Korhonen oli itse tutkinut. Korhoselta hän oli oppinut kea tai mahdoton hallittava. "Ongelman ydin ei niinkaan ole 'sokeassa kohtalossa' kuin pikkuvaltion poliittisen liikkuma-alan reaalisten rajojen määrittelyssä", hän kirjoitti ajopuuteoriasta jo 1965 arvioidessaan - positiivisesti - Uptonin tutkimusta. Polvisen Paasikivi-elämäkerrassa tällaiseen tutkimukseen oli hyvät mahdollisuudet. Viimeistään tässä työssä tuli seikkaperäisesti osoitetuksi, että Suomen herrat hyvissä ajoin ja yksissä tuumin sopivat yhteistyöstä Saksan kanssa. Hän päätyi samaan kuin opettajansa: Tehdessään ratkaisujaan Suomen herrat hävisivät todellisuudelle, eivät sotaa.

Sen sijaan ajopuuväittelyn taustalla on aina piillyt kysymys varsinaisista sodan häviäjistä: kaatuneet, vammautuneet, omaisensa ja kotinsa menettäneet muistuttavat asian vaietusta puolesta. Tällaisesta lähtökohdasta asiaa tutki everstiluutnantti Helge Seppälä teoksessaan Suomi hyökkääjänä (1984). Hänen
mukaansa "sota on niin vakava asia, että siihen ryhtyminen ja siinä tehdyt virheet on tuotava esille varsinkin silloin, kun ne ovat johtaneet tuhansien miesten kaatumiseen tai haavoittumiseen". Hänen tulkintansa oli, että Suomi hakeutui jokseenkin tahdottomaksi Saksan myötäsotijaksi. Koska maalla ei ollut itsenäistä päämäärää, ei kyetty myöskään itsenäiseen sodankäyntiin. Seppälänkin kannassa voidaan nahdä rinnastus yya-Suomeen. Sellainen maa on satelliitti tai ajopuu, joka ei haluakaan itsenäistä politiikkaa. Kanta on ainakin pohtimisen arvoinen vielä tälläkin vuosituhannella.

Ilkka Herlin
Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat, osa Rintamalla, s-284-289



Friday, March 16, 2007

Sodan siemenet

Juhani Putkinen yrittää todistella ympäri internettiä, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 22.6.1941 olisi ollut pelkkä ennaltaehkäisevä toimi Saksalta koska Neuvostoliitto valmistautui hyökkäämään länteen "maailmanhistorian suurimmilla joukoilla". Tällaisia todisteluita on ilmestynyt niin Putkisen omille internetsivuille kuin eri keskustelupalstoillekin.

Näissä Putkisen todisteluissa viitataan Neuvostoliiton yleissuunnitelmaan vuosille 1940-41, jonka Putkinen tulkitsee olleen hyökkäyssuunnitelman. Jos sitä suunnitelmaa kuitenkin itse lukee, huomaa sen olevan puolustussuunnitelman, jolla ei ollutkaan tarkoitus Saksaa ja länttä vallata. Suomen suuntakin siinä mainitaan; Suomen rajoille tuli sen mukaan sijoittaa 21 divisioonaa Suomesta tulevaa hyökkäystä sitomaan. Suunnitelmassa esitetyn arvion mukaan Suomessa olisi hyökkäyksen tullessa Suomen omien joukkojen lisäksi noin 7 vierasta (saksalaista) divisioonaa. Kovin kauas tämä arvio ei siis osunut.

Pääasiallisin perustelu Putkisen teoriassa näyttää olevan puna-armeijan suunnitelmat, jollaisia nyt jokainen armeija tekee kaikkia mahdollisia skenaarioita varten muutenkin. Suunnitelmien olemassaolo ei ole todiste todellisista aikeista hyökätä. Vasta hyökkäyskäskyt todistavat jotain, ja sellaisia puna-armeija ei koskaan saanut, ei edes käskyä valmistautua hyökkäämään. Kaiken lisäksi Neuvostoliitolla oli menossa massiivisen Molotov-linjan rakentaminen kun Saksan hyökkäys alkoi. Putkinen on kyllä esittänyt sitä bunkkerilla hyökkäämistä ennenkin ;)

Tämä todistelu Saksan puhtoisten aikeiden perään kuuluu samaan sarjaan kuin muutkin revisoinistiset yritelmät, joiden perusajatus on se, että Saksa oli pelkkä uhri ja sen maine on puhdistettava. Kaikki nämä todistelijat kuitenkin mieluusti unohtavat sen tosiseikan, että elintilan hakeminen idästä kuului jo natsien aatteeseen.

Ohessa pöytäkirja Saksan valtakunnankanslian kokouksesta 5.11.1937, joka tunnetaan ns. "Hossbach Memorandum" -nimellä. Tämä on englanninkielinen käännös, mutta jokaiselle kieltä osaavalle pitäisi kyllä tästäkin käydä ilmi, mitä Hitler sitten "ennaltaehkäisi" neljä vuotta myöhemmin...

-----

COMPLETE MINUTES OF THE CONFERENCE IN THE REICH CHANCELLERY
BERLIN, NOVEMBER 5, 1937, FROM 4:15 to 8:30 p.m.

Present: The Führer and Chancellor Adolf Hitler, Field Marshal von Blomberg, War Minister, Colonel General Baron von Fritsch, Commander in Chief, Army, Admiral Dr. h.c. Raeder, Commander in Chief, Navy, Colonel General Göring, Commander in Chief, Luftwaffe, Baron von Neurath, Foreign Minister, Colonel Hossbach.

The Führer began by stating that the subject of the present conference was of such importance that its discussion would, in other countries, certainly be a matter for a full Cabinet meeting, but he -- the Führer -- had rejected the idea of making it a subject of discussion before the wider circle of the Reich Cabinet just because of the importance of the matter. His exposition to follow was the fruit of thorough deliberation and the experiences of his four and a half years of power. He wished to explain to the gentlemen present his basic ideas concerning the opportunities for the development of our position in the field of foreign affairs and its requirements, and he asked, in the interests of a long term German policy, that his exposition be regarded, in the event of his death, as his last will and testament.

The Führer then continued: The aim of German policy was to make secure and to preserve the racial community and to enlarge it. It was therefore a question of space.

The German racial community comprised over 85 million people and, because of their number and the narrow limits of habitable space in Europe, constituted a tightly packed racial core such as was not to be met in any other country and such as implied the right to a greater living space than in the case of other peoples. If, territorially speaking, there existed no political result corresponding to this German racial core, that was a consequence of centuries of historical development, and in the continuance of these political conditions lay the greatest danger to the preservation of the German race at its present peak. To arrest the decline of Germanism in Austria and Czechoslovakia was as little possible as to maintain the present level in Germany itself. Instead of increase, sterility was setting in, and in its train disorders of a social character must arise in course of time, since political and ideological ideas remain effective only so long as they furnish the basis for the realization of the essential vital demands of a people. Germany's future was therefore wholly conditional upon the solving of the need for space, and such a solution could be sought, of course, only for a foreseeable period of about one to three generations.


Before turning to the question of solving the need for space, it had to be considered whether a solution holding promise for the future was to be reached by means of autarchy or by means of an increased participation in world economy.

Autarchy

Achievement only possible under strict National Socialist leadership of the State, which is assumed; accepting its achievement as possible, the following could be stated as results:

A. In the field of raw materials only limited, not total, autarchy.


(l) In regard to coal, so far as it could be considered as a source of raw materials, autarchy was possible.

(2) But even as regards ores, the position was much more difficult. Iron requirements can be met from home resources and similarly with light metals, but with other raw materials -- copper, tin -- this was not the case.

(3) Synthetic textile requirements can be met from home resources to the limit of timber supplies. A permanent solution is impossible.

(4) Edible fats-possible.

B. In the field of food the question of autarchy was to be answered by a flat "No."
With the general rise in the standard of living compared with that of 30 to 40 years ago, there has gone hand in hand an increased demand and an increased home consumption even on the part of the producers, the farmers. The fruits of the increased agricultural production had all gone to meet the increased demand, and so did not represent an absolute production increase. A further increase in production by making greater demands on the soil, which already, in consequence of the use of artificial fertilizers, was showing signs of exhaustion, was hardly possible, and it was therefore certain that even with the maximum increase in production, participation in world trade was unavoidable. The not inconsiderable expenditure of foreign exchange to insure food supplies by imports, even when harvests were good, grew to catastrophic proportions with bad harvests. The possibility of a disaster grew in proportion to the increase in population, in which, too, the excess of births of 560,000 annually produced, as a consequence, an even further increase in bread consumption, since a child was a greater bread consumer than an adult.


It was not possible over the long run, in a continent enjoying a practically common standard of living, to meet the food supply difficulties by lowering that standard and by rationalization. Since, with the solving of the unemployment problem, the maximum consumption level had been reached, some minor modifications in our home agricultural production might still, no doubt, be possible, but no fundamental alteration was possible in our basic food position. Thus autarchy was untenable in regard both to food and to the economy as a whole.

Participation in World Economy

To this there were limitations which we were unable to remove. The establishment of Germany's position on a secure and sound foundation was obstructed by market fluctuations, and commercial treaties afforded no guarantee for actual execution. In particular it had to remembered that since the World War, those very countries which had formerly been food exporters had become industrialized. We were living in an age of economic empires in which the primitive urge to colonization was again manifesting itself; in the cases of Japan and Italy economic motives underlay the urge for expansion, and with Germany, too, economic need would supply the stimulus. For countries outside the great economic empires, opportunities for economic expansion were severely impeded.

The boom in world economy caused by the economic effects of rearmament could never form the basis of a sound economy over a long period, and the latter was obstructed above all also by the economic disturbances resulting from Bolshevism. There was a pronounced military weakness in those states which depended for their existence on foreign trade. As our foreign trade was carried on over the sea routes dominated by Britain, it was more a question of security of transport than one of foreign exchange, which revealed, in time of war, the full weakness of our food situation. The only remedy, and one which might appear to us as visionary, lay in the acquisition of greater living space -- a quest which has at all times been the origin of the formation of states and of the migration of peoples. That this quest met with no interest at Geneva or among the satiated nations was understandable. If, then, we accept the security of our food situation as the principle question, the space necessary to insure it can only be sought in Europe, not, as in the liberal-capitalist view, in the exploitation of colonies. It is not a matter of acquiring population but of gaining space for agricultural use. Moreover, areas producing raw materials can be more usefully sought in Europe in immediate proximity to the Reich, than overseas; the solution thus obtained must suffice for one or two generations. Whatever else might prove necessary later must be left to succeeding generations to deal with. The development of great world political constellations progressed but slowly after all, and the German people with its strong racial core would find the most favorable prerequisites for such achievement in the heart of the continent of Europe. The history of all ages -- the Roman Empire and the British Empire -- had proved that expansion could only be carried out by breaking down resistance and taking risks; setbacks were inevitable. There had never in former times been spaces without a master, and there were none today; the attacker always comes up against a possessor.

The question for Germany ran: where could she achieve the greatest gain at the lowest cost?

German policy had to reckon with two hate-inspired antagonists, Britain and France, to whom a German colossus in the center of Europe was a thorn in the flesh, and both countries were opposed to any further strengthening of Germany's position either in Europe or overseas; in support of this opposition they were able to count on the agreement of all their political parties. Both countries saw in the establishment of German military bases overseas a threat to their own communications, a safeguarding of German commerce, and, as a consequence, a strengthening of Germany's position in Europe.


Because of opposition of the Dominions, Britain could not cede any of her colonial possessions to us. After England's loss of prestige through the passing of Abyssinia into Italian possession, the return of East Africa was not to be expected. British concessions could at best be expressed in an offer to satisfy our colonial demands by the appropriation of colonies which were not British possessions - e.g., Angola. French concessions would probably take a similar line.

Serious discussion of the question of the return of colonies to us could only be considered at a moment when Britain was in difficulties and the German Reich armed and strong. The Führer did not share the view that the Empire was unshakable. Opposition to the Empire was to be found less in the countries conquered than among her competitors. The British Empire and the Roman Empire could not be compared in respect of permanence; the latter was not confronted by any powerful political rival of a serious order after the Punic Wars. It was only the disintegrating effect of Christianity, and the symptoms of age which appear in every country, which caused ancient Rome to succumb to the onslaught of the Germans.


Beside the British Empire there exist today a number of states stronger than she. The British motherland was able to protect her colonial possessions not by her own power, but only in alliance with other states. How, for instance, could Britain alone defend Canada against attack by America, or her Far Eastern interests against attack by Japan!

The emphasis on the British Crown as the symbol of the unity of the Empire was already an admission that, in the long run, the Empire could not maintain its position by power politics. Significant indications of this were:

(a) The struggle of Ireland for independence.
(b) The constitutional struggles in India, where Britain's half measures had given to the Indians the opportunity of using later on as a weapon against Britain, the nonfulfillment of her promises regarding a constitution.
(c) The weakening by Japan of Britain's position in the Far East.
(d) The rivalry in the Mediterranean with Italy who -- under the spell of her history, driven by necessity and led by a genius -- was expanding her power position, and thus was inevitable coming more and more into conflict with British interests. The outcome of the Abyssinian War was a loss of prestige for Britain which Italy was striving to increase by stirring up trouble in the Mohammedan world.

To sum up, it could be stated that, with 45 million Britons, in spite of its theoretical soundness, the position of the Empire could not in the long run be maintained by power politics. The ratio of the population of the Empire to that of the motherland of 9:1, was a warning to us not, in our territorial expansion, to allow the foundation constituted by the numerical strength of our own people to become too weak.

France's position was more favorable than that of Britain. The French Empire was better placed territorially; the inhabitants of her colonial possessions represented a supplement to her military strength. But France was going to be confronted with internal political difficulties. In a nation's life about 10 percent of its span is taken up by parliamentary forms of government and about 90 percent by authoritarian forms. Today, nonetheless, Britain, France, Russia, and the smaller states adjoining them, must be included as factors in our political calculations.

Germany's problem could only be solved by means of force and this was never without attendant risk. The campaigns of Frederick the Great for Silesia and Bismarck's wars against Austria and France had involved unheard of risk, and the swiftness of the Prussian action in 1870 had kept Austria from entering the war. If one accepts as the basis of the following exposition the resort to force with its attendant risks, then there remain still to be answered the questions "when" and "how." In this matter there were three cases to be dealt with:

Case 1: Period 1943-1945

After this date only a change for the worse, from our point of view, could be expected.

The equipment of the army, navy, and Luftwaffe, as well as the formation of the officer corps, was nearly completed. Equipment and armament were modern; in further delay there lay the danger of their obsolescence. In particular, the secrecy of "special weapons" could not be preserved forever. The recruiting of reserves was limited to current age groups; further drafts from older untrained age groups were no longer available.


Our relative strength would decrease in relation to the rearmament which would by then have been carried out by the rest of the world. If we did not act by 1943-45, any year could, in consequence of a lack of reserves, produce the food crisis, to cope with which the necessary foreign exchange was not available, and this must be regarded as a "warning point of the regime." Besides, the world was expecting our attack and was increasing its countermeasures from year to year. It was while the rest of the world was still preparing its defenses that we were obliged to take the offensive.

Nobody knew today what the situation would be in the years 1943-45. One thing only was certain, that we could not wait longer.

On the one hand there was the great Wehrmacht, and the necessity of maintaining it at its present level, the aging of the movement and of its leaders; and on the other, the prospect of a lowering of the standard of living and of a limitation of the birth rate, which left no choice but to act. If the Führer was still living, it was his unalterable resolve to solve Germany's problem of space at the latest by 1943-45. The necessity for action before 1943-45 would arise in cases 2 and 3.

Case 2

If internal strife in France should develop into such a domestic crisis as to absorb the French Army completely and render it incapable of use for war against Germany, then the time for action against the Czechs had come.

Case 3

If France is so embroiled by a war with another state that she cannot "proceed" against Germany.

For the improvement of our politico-military position our first objective, in the event of our being embroiled in war, must be to overthrow Czechoslovakia and Austria simultaneously in order to remove the threat to our flank in any possible operation against the west. In a conflict with France it was hardly to be regarded as likely that the Czechs would declare war on us on the very same day as France. The desire to join in the war would, however, increase among the Czechs in proportion to any weakening on our part and then her participation could clearly take the form of an attack toward Silesia, toward the north or toward the west.

If the Czechs were overthrown and a common German-Hungarian frontier achieved, a neutral attitude on the part of Poland could be the more certainly counted on in the event of a Franco-German conflict. Our agreements with Poland only retained their force as long as Germany's strength remained unshaken. In the event of German setbacks a Polish action against East Prussia, and possibly against Pomerania and Silesia as well, had to be reckoned with.

On the assumption of a development of the situation leading to action on our part as planned, in the years 1943-45, the attitude of France, Britain, Italy, Poland, and Russia could probably be estimated as follows:


Actually, the Führer believed that almost certainly Britain, and probably France as well, had already tacitly written off the Czechs and were reconciled to the fact that this question would be cleared up in due course by Germany. Difficulties connected with the Empire, and the prospect of being once more entangled in a protracted European war, were decisive considerations for Britain against participation in a war against Germany. Britain's attitude would certainly not be without influence on that of France. An attack by France without British support, and with the prospect of the offensive being brought to a standstill on our western fortifications, was hardly probable. Nor was a French march through Belgium and Holland without British support to be expected; this also was a course not to be contemplated by us in the event of a conflict with France, because it would certainly entail the hostility of Britain. It would of course be necessary to maintain a strong defense on our western frontier during the prosecution of our attack on the Czechs and Austria. And in this connection it had to be remembered that the defense measures of the Czechs were growing in strength from year to year, and that the actual worth of the Austrian Army also was increasing in the course of time. Even though the populations concerned, especially of Czechoslovakia, were not sparse, the annexation of Czechoslovakia and Austria would mean an acquisition of foodstuffs for 5 to 6 million people, on the assumption that the compulsory emigration of 2 million people from Czechoslovakia and 1 million people from Austria was practicable. The incorporation of these two States with Germany meant, from the politico-military point of view, a substantial advantage because it would mean shorter and better frontiers, the freeing of forces forother purposes, and the possibility of creating new units up to a level of about 12 divisions, that is, 1 new division per million inhabitants.

Italy was not expected to object to the elimination of the Czechs, but it was impossible at the moment to estimate what her attitude on the Austrian question would be; that depended essentially upon whether the Duce were still alive.

The degree of surprise and the swiftness of our action were decisive factors for Poland's attitude. Poland -- with Russia at her rear -- will have little inclination to engage in war against a victorious Germany.

Military intervention by Russia must be countered by the swiftness of our operations; however, whether such an intervention was a practical contingency at all was, in view of Japan's attitude, more than doubtful.

Should case 2 arise -- the crippling of France by civil war -- the situation thus created by the elimination of the most dangerous opponent must be seized upon whenever it occurs for the blow against the Czechs.

The Führer saw case 3 coming definitely nearer; it might emerge from the present tensions in the Mediterranean, and he was resolved to take advantage of it whenever it happened, even as early as 1938.

In the light of past experience, the Führer did not see any early end to the hostilities in Spain. If one considered the length of time which Franco's offensives had taken up till now, it was fully possible that the war would continue for another 3 years. On the other hand, a 100 percent victory for Franco was not desirable either, from the German point of view; rather were we interested in a continuation of the war and in the keeping up of the tension in the Mediterranean. Franco in undisputed possession of the Spanish Peninsula precluded the possibility of any further intervention on the part of the Italians or of their continued occupation of Balearic Islands. As our interest lay more in the prolongation of the war in Spain, it must be the immediate aim of our policy to strengthen Italy's rear with a view to her remaining in the Balearics. But the permanent establishment of the Italians on the Balearics would be intolerable both to France and Britain, and might lead to a war of France and England against Italy -- a war in which Spain, should she be entirely in the hands of the Whites, might make her appearance on the side of Italy's enemies. The probability of Italy's defeat in such a war was slight, for the road from Germany was open for the supplementing of her raw materials. The Führer pictured the military strategy for Italy thus: on her western frontier with France she would remain on the defensive, and carry on the war against France from Libya against the French North African colonial possessions.

As a landing by Franco-British troops on the coast of Italy could be discounted, and a French offensive over the Alps against northern Italy would be very difficult and would probably come to a halt before the strong Italian fortifications, the crucial point of the operations lay in North Africa. The threat to French lines of communication by the Italian Fleet would to a great extent cripple the transportation of forces from North Africa to France, so that France would have only home forces at her disposal on the frontiers with Italy and Germany.
If Germany made use of this war to settle the Czech and Austrian questions, it was to be assumed that Britain -- herself at war with Italy -- would decide not to act against Germany. Without British support, a warlike action by France against Germany was not to be expected.


The time for our attack on the Czechs and Austria must be made dependent on the course of the Anglo-French-Italian war and would not necessarily coincide with the commencement of military operations by these three States. Nor had the Führer in mind military agreements with Italy, but wanted, while retaining his own independence of action, to exploit this favorable situation, which would not occur again, to begin and carry through the campaign against the Czechs. This descent upon the Czechs would have to be carried out with "lightning speed."


In appraising the situation Field Marshal von Blomberg and Colonel General von Fritsch repeatedly emphasized the necessity that Britain and France must not appear in the role of our enemies, and stated that the French Army would not be so committed by the war with Italy that France could not at the same time enter the field with forces superior to ours on our western frontier. General von Fritsch estimated the probable French forces available for use on the Alpine frontier at approximately twenty divisions, so that a strong French superiority would still remain on the western frontier, with the role, according to the German view, of invading the Rhineland. In this matter, moreover, the advanced state of French defense preparations must be taken into particular account, and it must be remembered apart from the insignificant value of our present fortifications -- on which Field Marshal von Blomberg laid special emphasis -- that the four motorized divisions intended for the West were still more or less incapable of movement. In regard to our offensive toward the southeast, Field Marshal von Blomberg drew particular attention to the strength of the Czech fortifications, which had acquired by now a structure like a Maginot Line and which would gravely hamper our attack.


General von Fritsch mentioned that this was the very purpose of a study which he had ordered made this winter, namely, to examine the possibility of conducting operations against the Czechs with special reference to overcoming the Czech fortification system; the General further expressed his opinion that under existing circumstances he must give up his plan to go abroad on his leave, which was due to begin on November 10. The Führer dismissed this idea on the ground that the possibility of a conflict need not yet be regarded as so imminent. To the Foreign Minister's objection that an Anglo-French-Italian conflict was not yet within such a measurable distance as the Führer seemed to assume, the Führer put the summer of 1938 as the date which seemed to him possible for this. In reply to considerations offered by Field Marshal von Blomberg and General von Fritsch regarding the attitude of Britain and France, the Führer repeated his previous statements that he was convinced of Britain's nonparticipation, and therefore he did not believe in the probability of belligerent action by France against Germany. Should the Mediterranean conflict under discussion lead to a general mobilization in Europe, then we must immediately begin action against the Czechs. On the other hand, should the powers not engaged in the war declare themselves disinterested, then Germany would have to adopt a similar attitude to this for the time being.

Colonel General Göring thought that, in view of the Führer's statement, we should consider liquidating our military undertakings in Spain. The Führer agrees to this with the limitation that he thinks he should reserve a decision for a proper moment.

The second part of the conference was concerned with concrete questions of armament.

HOSSBACH

CERTIFIED CORRECT:
Colonel (General Staff)


____________

Lähde:Documents on Germany Foreign Policy 1918-1945Series D Volume 1From Neurath to Ribbentrop(September 1937 - September 1938)Washington, United States Government Printing Office, 1949.

Monday, February 05, 2007

Jatkosodan alku päivä kerrallaan

1940

12.3. Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan päättävä Moskovan rauhansopimus allekirjoitetaan.
9.4 Saksa miehittää Tanskan ja nousee maihin Norjassa. 10.5. Saksa aloittaa suurhyökkäyksen länteen.
29.-31.7 Hitler käynnistää hyökkäyssuunnittelun Neuvostoliittoon
1.8 Molotov ilmoittaa puheessaan, että on odotettavissa uusia aluevaltauksia.
18.8 Saksa ehdottaa Suomelle saksalaisjoukkojen kauttakulkusopimusta ja asetoimituksia.
12.9 Kauttakulkusopimuksen tekninen pöytäkirja allekirjoitetaan.
21.9 Ensimmäiset Saksan kauttakulkujoukot saapuvat Vaasaan.
22.9 Teknillinen sopimus vahvistetaan valtioiden väliseksi kauttakulkusopimukseksi.
23.9 Kauttakulkusopimuksesta tiedotetaan Neuvostoliiton, Englannin ja Ruotsin lähettiläille. 26.9. Saksan asetoimitukset Suomeen alkavat.
12.-13.11 Molotov palauttaa Berliinissä Hitlerin mieleen hyökkäämättömyyssopimuksen etupiirijaon. Molotov vaatii oikeutta ratkaista "Suomen kysymys" samalla tavalla kuin Baltiassa. Hitlerin kanta on jyrkän kielteinen.
21.11 Uusi laajennettu kauttakulkusopimus allekirjoitetaan.
18.12 Hitler allekirjoittaa Operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon. Sen mukaan saksalaiset hyökkäävät Pohjois-Suomen läpi Neuvostoliittoon. Suomen rooli on sitoa neuvostojoukkoja hyökkäämällä Lapin molemmin puolin ja Hankoon.
19.12 Risto Ryti valitaan presidentiksi.


1941

30.-31.1 Saksan ja Suomen edustajat keskustelevat sotilaallisesta yhteistyöstä.
13.2 Hitler luopuu maihinnoususta Englantiin.
14.-18.2 Saksalaiset sotilashenkilöt tutustuvat Suomen puolustukseen.
9.3 Saksa tekee aloitteen suomalaisen SS-osaston perustamisesta. Värväys aloitetaan huhtikuussa.
30.4 Hitler päättää Operaatio Barbarossan aloitusajaksi 22.6.1941.
25.5 Saksan ja Suomen sotilaallista yhteistyötä suunnitellaan Salzburgissa yleisellä tasolla.
28.5 Heinrichsin johtama sotilasvaltuuskunta palaa neuvotteluista ja esittelee neuvottelujen tulokset Mannerheimille ja Rytille.
2.-6.6 Saksan ja Suomen sotilaallista yhteistyötä suunnitellaan Helsingissä ja Kielissä käytännön tasolla, asialistalla ovat Saksan joukkojen keskitykset Suomeen, lentokenttien luovutus Saksalle, lentotoiminta, laivastotoiminta, Suomen liikekannallepanon ajankohta, yms.
7.-21.6 Saksalaisia joukkoja saapuu Suomeen laivoilla ja Pohjois-Norjasta maitse. Pitkän yhdentymisprosessin tuloksena Luftwaffen lupa käyttää suomalaisia lentokenttiä: Malmi 9.6., Vaasa 10.6., Rovaniemi 18.6, Utti 19.6., Kemijärvi 23.6.
10.6 Suomen rauhanajan joukot saavat käskyn siirtyä sotavahvuuteen.
15.6 Perustetaan yhteisesikunta suomalais-saksalaisille joukoille.
14.6 Sotilasneuvottelujen tuolokset hyväksytään tasavallan presidentin ja hallituksen kokouksessa.
15.6 Heinrichs ilmoittaa valtioneuvoston päätöksestä Suomen mukana olosta Barbarossassa Saksalaisille.
15.6 Pohjois-Suomen joukot kutsutaan "ylimääräisiin harjoituksiin"
15.6 Merivoimat saavat käskyn siirtyä sodanuhka-kokoonpanoon
16.6 Presidentin määräyksestä Kajaaniin kokoontunut työryhmä alkaa suunnitella tulevassa sodassa vallattavan Itä-Karjalan miehityshallintoa
16.6 Saksan Norjan Armeijan Esikunta antaa kirjallisen suunnitteluohjeen hyökkäyksestä itselleen alistetulle Suomen Kolmannelle Armeijakunnalle (III AK).
17.6 Hitlerin lopullinen käsky Barbarossan aloittamisesta.
17.6 Suomen yleisesikunnan käsky yleisestä liikekannallepanosta.
17.6 Kaksi saksalaista miinalaivaryhmää saapuu Suomen vesille ja piiloutuu saaristoon.
17.6 Päiväkäskyssä Rovaniemen päämajassa: "ilmatiedustelu Venäjän alueella on sallittua 22.6. klo 2.30 alkaen".
21.6 Leningradiin matkalla oleva saksalainen pommitusrykmentti saapuu Suomen ilmatilaan, lentää Etelä-Suomen halki Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä Laatokkaa pitkin etelään pudottaen miinoja Kronstadtin laivatotukikohdan alueelle noin klo 3. seuraavana aamuna ja jatkaa matkaansa Suomeen ja Uttin kentälle, missä ne tankkaavat ja jatkavat matkaansa kotikentälleen Itä-Preussiin.
21.6 Saksalaiset miinalaivaryhmät lähtevät Suomen saaristosta illalla laskemaan operaatiosuunnitelmansa mukaisia offensiivisia miinoitteita Suomenlahdelle ja Viron rannikolle. Samoihin aikoihin liikkeelle lähtevät myös Suomen kolme sukellusvenettä aikeinaan laskea miinoja Viron rannikolle. Saksalaiset saavat työnsä päätökseen noin klo.3 aikoihin, suomalaiset noin klo 8 aikoihin. Neuvostoliittolaiset lentoveneet huomaavat miinansa jo laskeneet saksalaiset miinalaivat ja avaavat tulen niitä kohti. Suomalaisia sukellusveneitä ei havaita.
22.6 Toinen saksalainen, Suomenlahdelta lentänyt lentorykmentti pudottaa miinoja Kronstadiin ja matkaa Uttiin välilaskuun, mukana suomalainen ilmavoimien yhteysupseeri oppaana.
22.6 Saksan Vuor.AK miehittää Petsamon Norjasta käsin alkaen klo 2.30.
22.6 Suomi aloittaa operaatio Kilpapurjehduksen, eli demilitarisoidun Ahvenanmaan miehityksen.
22.6 Suomen 17. päivänä liikekannalle pannut joukot ovat keskitysalueillaan.
22.6 Saksa hyökkäys Neuvostoliittoon alkaa noin klo 02.30. Suomi ilmoittaa olevansa puolueeton
22-23.6 saksalaiset pommikoneet pommittavat Suomesta käsin Neuvostoliittoa ja käyttävät pommitukseen mm. suomalaista miehistöä. Samoin miinoitettiin Kronstadtin-Leningradin edusta, sekä pommitettiin Hankoniemeä.
22.6 Hitler pitää radiopuheen jossa ilmoittaa suomalaisten olevan liitossa – im Bunde - saksalaisten kanssa.
22.6 Suomalainen kaukopartio lähetetään saksalaisilla vesitasoilla Oulujärveltä tuohoamaan Vienan kanavan sulkuja.
23.6 Stalinin kanavaa aiotaan pommittaa Malmin lentokentältä käsin. Huonon sään johdosta lento peruutetaan ja jo ilmassa olevat koneet pudottavat pommit Hankoon.
25.6 Neuvostoliiton koneet pommittavat Suomea.
25.6 Pääministeri Jukka Rangell ilmoittaa Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa.
26.6 Ryti ilmoittaa radiossa sodan syttyneen, koska 25. kesäkuuta Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua ja Porvoota, niin pääministeri Rangell toteaa radiossa, että tuosta syystä Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
29.6 Saksalaiset hyökkäävät Suomesta Murmanskin ja Salla-Kantalahden suuntaan. Mukana Sallan suunnalla saksalaisillae alistettu suomalainen III AK.
10.7 Suomalaisten päähyökkäys alkaa ja etenee seuraavasti: 7.8. Kiestinki, 29.8. Viipuri, 1.-2.9. Kannaksen vanha raja, 7.-15.9. Syväri, 11.9. Rukajärvi, 1.10. Petroskoi (Äänislinna), 4.12. Hanko, 6.12. Karhumäki, 9.12. Poventsa, minkä jälkeen siirrytään asemasotaan.


Wednesday, January 03, 2007

Jatkosodan alku


"En juurikaan kunnioita Pohjoismaita. Valtaantulostani lähtien Norjan, Ruotsin ja Suomen sanomalehdet ovat kilpailleet minun lokaamisessani... Minulla ei todellakaan ole mitään syytä tuntea ystävyyttä maita kohtaan, joiden lehdistö on kohdellut minua niin epäkunnioittavasti. Saksa sentään auttoi vuonna 1918 Von der Goltzin joukoilla Suomea vaikeassa tilanteessa, joten minusta meillä on oikeus odottaa suurempaa kiitollisuutta ja huomaavaisuutta mitä meille on osoitettu."
- Hitler Sven Hedinille 16.10.1939


Talvisota

Saksa ja Neuvostoliitto olivat allekirjoittaneet
hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa nämä totalitariset diktatuurit jakoivat Euroopan keskenään etupiireihin. Suomen ja Baltian Saksa oli antanut siinä Neuvostoliitolle, Puola oli jaettu kahtia.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939. Kun Puola romahti syksyllä 1939, kysyi Mannerheim: " Kenen vuoro on Seuraavaksi tyydyttää näiden herrojen (Hitler ja Stalin) ruokahalua?"

Suomi sai kutsun saapua Moskovaan neuvottelemaan konkreettisista kysymyksistä 5.10.1939.
Korkeat saksalaiset viranomaiset viestittivät, että Suomen tulisi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin. 13.10.1939 Suomen neuvotteluvaltuuskunnan johtaja J.K. Paasikivi torjui Neuvostoliiton vaatimukset siirtää rajaa 70km länteen, Hangon vuokraamisesta tukikohdaksi ja Suomenlahden saarien luovuttamisen Neuvostoliitolle.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Suomi ei saanut apua mistään. Ruotsi suostui myymään aseita ja salli muutaman tuhannen vapaaehtoisen liittymisen Suomen armeijaan. Saksa esti Italian lähettämän avun kuljettamisen Saksan kautta ja ennen sotia Suomen Saksasta tilaamia aseita ei toimitettu perille. Ulkoministeri Tanner kysyi asiasta Saksan Helsingin lähettiläältä von Blucherilta ja tämäkin syytti suomalaisia kiittämättömyydestä 1918 avusta ja suomalaisten 'läpeensä epäystävällisestä' asenteesta Saksaa kohtaan. Koska Ranska ja Englanti olivat aikoneet lähettää Suomeen retkikunnan avustamaan Suomea sodassa, varoitti von Blucher Tanneria: "Saksa ei antaisi liittoutuneiden perustaa tukikohtiaan pohjoiseen ja niiden salliminen olisi sodan syy Saksalle".

Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12.3.1940. Suomalaisten oli luovutettava Karjalan kannas, toiseksi suurin kaupunkimme Viipuri, laatokan länsi- ja pohjoispuoliset alueet ja vuokrattava Hankoniemi tukikohdaksi 30 vuodeksi.

Talvisodan seuraukset olivat koko Skandinavialle vakavat. Brittien ja ranskalaisten interventiosuunnitelmat olivat saaneet Hitlerin kiinnostumaan pohjoisesta. Hitler olisi hyökännyt Neuvostoliittoon muutenkin, mutta talvisota sai hänet muuttamaan suunnitelmia ottaen niihin mukaan suomalaisetkin. Talvisodan vuoksi Hitler käski laatimaan suunnitelman hyökkäyksen Norjaan. Neuvostojoukkojen heikko alkumenestys talvisodassa sai Hitlerin uskomaan että puna-armeija oli helposti voitettavissa. Hitler ja Wehrmact aliarvioivatkin Neuvostoliiton taistelukyvyn kun hyökkäys Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossa alkoi 22.6.1941.

Suomalaisten jatkosota - osa Barbarossaa

Hitlerin allekirjoittama johtajan
ohje numero 21 joulukuulta 1940 määritti suuntalinjat hyökkäyssuunnitelmalle Neuvostoliittoon, eli operaatio Barbarossalle. Ohjeessa määriteltiin Suomi yhdeksi todennäköiseksi liittolaiseksi.

Salzburgissa 25.5.1941, Helsingissä 2.-6.6.1941 ja Kielissä 6.6.1941 käydyissä neuvotteluissa Suomi ja Saksa sopivat konkreettisesta sotilaallisesta yhteistyöstä. Varsinaista kirjallista sopimusta ei tehty. Saksalaiset neuvottelijat paljastivat suomalaisille Barbarossa-suunnitelmasta ainoastaan Leningradin suunnan hyökkäyksen pääpiirteet. Näissä neuvotteluissa sovittiin suomalaisten liikekannallepanon ajankohdasta, saksalaisjoukkojen tulosta Pohjois-Suomeen ja Suomen armeijan päävoimien hyökkäyksen liittymisestä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliiton Leningradin suunnalla. Saksalaisten toiminta-alueeksi sovittiin Oulun ja Oulujärven pohjoispuolinen alue, lisäksi suomalaiset suostuivat alistamaan saksalaisarmeijalle Pohjois-Suomen puolustamiseen suunnitellun sodanaikaisen armeijakunnan (III AK). Saksan Norjan armeijan ja Suomen Päämajan johdossa olevien joukkojen väliseksi vastuurajaksi sovittiin Oulu-Oulujärvi-Lentiira-Sorokka.


"Palattuaan Helsinkiin 28.5. Heinrichs esitteli lähetyskuntansa asian heti marsalkka Mannerheimille, jolloin myös puolustusministeri Walden oli läsnä. Nämä hyväksyivät suoritetut toimenpiteet. Myös presidentille Heinrichs kävi 29.5. itse kertomassa matkastaan. Pää- ja ulkoministerin informoiminen näyttää siis jääneen Rytin tehtäväksi.

Ehdotus, jonka Heinrichsin delegaatio toi Saksasta, oli itse asiassa selväpiirteinen pyyntö osallistumisesta hyökkäyssotaan. Todellista puolustussotamahdollisuutta, jossa saksalaiset joukoillaan vain auttaisivat hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Suomea puolustamaan omaa aluettaan, ei ollut edes sivuttu, saati että siitä olisi kirjallisia suunnitelmia kuten hyökkäyksestä. Yhteisen puolustautumisen voi ajatella olleen pois laskuista, sellaisesta yhteistyöstä Saksa ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut. Sen sijaan alunperin Suomelta ei vaadittu täysmittaista hyökkäyssotaa vastustajan alueelle, vaan tyydyttiin pienempiin uhrauksiin."

"Suomen ylin valtio- ja sotilasjohto oli joko-tai valintatilanteessa. Sen mahdollisia omia tarkoituksia ei kysytty, ainoastaan osallistumista offensiiviin tai siitä pois jäämistä."

(Jokipii, Jatkosodan synty s.313-314)


Saksalaiset eivät jääneet odottamaan Suomen johdon siunausta sotilasneuvottelujen tuloksille. Saksan Norjan-armeijan hyökkäysjoukkojen keskitykset Pohjois-Suomeen alkoivat sovitun mukaisesti kesäkuun alussa. Ensimmäiset Etelä-Norjasta ja Saksasta joukkoja kuljettaneet alukset saapuivat Pohjanlahden satamiin 7.6.1941

Sotilasneuvottelujen tulokset hyväksyttiin Suomessa 14.6.1941 tasavallan presidentin ja hallituksen kokouksessa. Suomi oli luvattu mukaan sotaan perustuslakia kiertäen, eduskunnalta kantaa kysymättä presidentin päätöksellä.

Haaveissa myös Suur-Suomi

Tulossa oleva sota herätteli paitsi toiveita talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisesta niin se herätteli myös vanhoja haaveita Suur-Suomesta. Presidentti Ryti, alunperin Itä-Karjalan Suomeen liittämistä ajaneen edistyspuolueen jäsen, kiinnostui asiasta niin paljon, että pani alulle hankkeen jonka avulla olisi "tieteellisesti" pystytty todistamaan saksalaisille, että tulevassa sodassa vallattavat Itä-Karjala ja Kuola kuuluisivat Suomelle. Tämän tehtävän Ryti antoi maantieteen professori V. Auerille ja historijoitsija E. Jutikkaalle. Tehtävää antaessaan Ryti sanoi:
"Jos Saksa voittaa ja Neuvostoliitto häviää niin Itä-Karjala on meidän."

16.6 1941 kokoonnuttiin Kajaaniin suunnittelemaan Itä-Karjalan miehityshallintoa. Paikalle saapui heimotyössä mukana olleita suomalaisia ja Suomessa asuvia 'heimopakolaisia'. Järjestelyissä oli mukana myös pää- ja sisäministeri, Lapin maaherra Hilli, Siirtoveäen Huollon johtaja Urho Kekkonen. Vielä syksyllä 1941 sodan ollessa käynnissä tutkittiin syksyllä 1941 valtiojohdon tieten suomensukuisten kansojen sekä "juurettomien venäläisten" väestönsiirtomahdollisuuksia Itä-Karjalassa ja Pohjois-Venäjällä. Suomi antoi myös Saksalle voimakkaita signaaleja siitä, että Kuolan niemimaa ja Itä-Karjala ovat osa Suomea. Asiaa perusteltiin sotilaallisilla, kulttuurisilla, väestöllisillä ja taloudellisilla syillä. (Björkman 1998)

Päämajan Itä-Karjalan hallintosuunnitelmissa on lisäksi maininta, että "Suomen tarkoitus on myös pitää Karjala hallussaan ja kehittää siitä valtakunnan tasavertainen osa ja vahva suojamuuri Venäjää vastaan". Väestö oli sen takia saatava puhdistetuksi vieraista, eli venäläisistä, aineksista. Päätös Itä-Karjalan sotilashallinnon yleisjärjestelyistä tehtiin 15.7.1941 (Suviniemi 1996, 25).

Pohjois-Suomen joukot kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin 15.6.1941 Seuraavana päivänä Saksan Norjan-armeijan Esikunta antoi kirjallisena suunnitteluohjeen myöhemmin aloitettavasta hyökkäyksestä itselleen edellisenä päivänä alistetulle Suomen Kolmannelle Armeijakunnalle (III AK).

""XXXVI AK:n päävoimien kuljetus Suomeen tapahtui kahtena merikuljetusoperaationa: BLAUFUCHS I (169.D, 20 000 miestä, Settinistä Ouluun) ja BLAUFUCHS II (XXXVI AKE ja esikuntajoukot, 10 600 miestä Oslosta Ouluun). Ensimmäiset laivat lähtivät 5.6., ja kuljetukset oli loppuun suoritettu 14. kesäkuuta. >>Nordin>> 8 000 miestä saapui Rovaniemelle 10. kesäkuuta. Nämä joukkosiirrot suoritettiin muka vaihto-operaatioina Pohjois-Norjaan; XXXVI AK oli saanut käskyn olla kääntymättä itään Oulu - Rovaniemi - Jäämerentie -linjalta ennen 18. kesäkuuta, mitä päivää kauemmaksi ei katsottu voitavan salata edessä olevaa hyökkäystä Venäjälle. Koska XXXVI AK:n liikkeitä näin rajoitettiin, sen olisi mahdotonta siirtyä Suomen itärajalle riittävän ajoissa, aloittaakseen hyökkäyksen 22.6., BARBAROSSA -päivänä. XXXVI AK:n vahvuus oli ilman suomalaisia joukkoja kaikkiaan 40 600 miestä. Armeijakunnalla oli alun perin muonavarastoja kolmea kuukautta varten, ampumatarvikkeita kahta tai kolmea kuukautta varten sekä polttoainetta kahta kuukautta varten. Huoltotarvikkeiden toimittamista Suomeen ja Norjaan hoiti Heimatstab Nord, joka sai kesäkuussa 1941 uuden nimen Übersee. Norjan puolustamista varten siellä oleva armeija jätti seitsemän divisioonaa organisoituna seuraavasti: LXX AK (kolme divisioonaa, esikunta Oslossa), XXXII AK (kaksi divisioonaa, esikunta Trondheimissa) sekä Vuoristoarmeijakunnan alue-esikunta, johtopaikkana Alta. Sillä oli myös 160 patteria rannikkotykistöä, 56 patteria laivaston rannikkotykejä, 6 poliisipataljoona, SS-rykmentti, 3 moottoroitua kk-pataljoonaa. Norjassa olevien joukkojen vahvuus oli noin 150 000 miestä. "
-Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945,
s.194

"Lupa lentotoimintaan oli saatu Helsingin sotilasneuvotteluissa 03.06.-06.06. Neuvotteluissa luovutettiin lentokenttiä saksalaisten käyttöön. Suomalaiset toivoivat myös hartaasti vohollisen lentokenttien nopeaa hävittämistä hyökkäyksen alkaessa erityisesti suomenlahden eteläpuolella, jotta suomessa barbarossan alkaessa säästyttäisiin pommitusvahingoilta. Myös nevan ja stalinin kanavien miinoitusta toivottiin." - Jokipii s.321

Sovitun mukaisesti Kemijärven ja Helsingin lentokentät luovutettiin Saksan ilmavoimien käyttöön. Saksan laivaston kaksi miinalaivaryhmää (n.40 alusta) saapuivat Suomen aluevesille ja piiloutuivat saaristoon kesäkuun puolivälissä.


"Vastaavasti kuin Helsingin maa- ja ilmavoimaneuvottelujen 3.-6.6.1941 pöytäkirjat (joita vain saksalaiset itseään varten pitivät) käytännössä parisen viikkoa myöhemmin muodostivat näiden alojen tarkat toimintaohjeet, vaikka muodollisia sopimuksia valtioiden välillä ei ollutkaan, samanaikaiset Kielin pöytäkirjat tulivat sangen täsmällisesi meritoiminnan toteutuksen pohjaksi, vaikka nekään eivät saaneet sopimuksen juridista muotoa. Juuri tämän tahallisen epämääräisyyden takia Suomen ja Saksan välillä ei ollut muodollista liittoa, vaan eräänlainen koalitio. Suomalaisten taholta sitä ryhdyttiinkin kutsumaan asevelisuhteeksi."
(Jokipii, Jatkosodan synty, s. 330)

17.6.1941 Suomessa julistettiin yleinen liikekannallepano. Lento- ja it-joukoille ilmoitettiin 18.6.1941 että omissa koneissa on keltaiset siivenpäät ja keltainen vyö rungon ympärillä, mikä oli Saksan itärintaman tunnus lentokoneissa. Saksalaiset yhdysupseerit tutustuivat Malmin ja Utin lentokenttiin 18.6. Utin kenttä todettiin sorapinnan takia vähemmän sopivaksi saksalaisille. Malmin kenttä oli lyhyt ja sitä laajennettiin nopeasti, tieltä purettiin mm. 4 asuinrakennusta. 21.6.1941 hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta kansalaista evakuoitavaksi.

"Suomen jatkosota alkoi ilma-, miina- ja kaukopartiosotana jo ennen kuin Saksa hyökkäsi 22.6.1941 aamuyöllä Neuvostoliittoon. Saksalaiset suuntasivat 17.6. alkaen lentotiedustelunsa Rovaniemen ja Kemijärven kentiltä rajan taakse. Saksalaiset miinoitteet laskettiin yöllä 21.-22.6. Porkkalan - Tallinnan kapeikon länsipuolelle ja Hiidenmaan ja Öron väliselle merialueelle. Suomalaiset sukellusveneet miinoittivat aamulla Suursaaren, Kundan ja Loksan kolmion. Kun operaatio Barbarossa käynnistyi, saksalaiset koneet kävivät Itä-Preussista pudottamassa miinoja Kronstandtin edustalle ja Nevalle. Suomalainen kaukopartio lähetettiin lisäksi illalla 22.6. saksalaisten aloitteesta Stalinin kanavalle räjäyttämään sen sulkuja. "
(- Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnassa, sivu. 200)


Toiminta alkaa Illalla 21.6




" Barbarossaa edeltävänä iltana Saksan miinalaivasto lähti liikkeelle Suomen saaristosta ja laski yöllä vahinkoja kärsimättä Suomenlahden poikki kaksi mahtavaa miinasulkua. Porkkalasta käsin »Corbethan» (400 miinaa ja 700 raivausestettä) ja Korppoosta käsin »Apoldan» (590 miinaa ja 700 raivausestettä). Venäläiset tiedustelulentokoneet keksivät jälkimmäisen saattueen sen palatessa, ja noin klo.2.30 aamuyöstä, puoli tuntia ennen Barbarossan yleistä H-hetkeä. Itämerellä ammuttiin sodan ensimmäiset tykinlaukaukset. Kolmannen samanaikaisen miinoituksen suorittivat Korppoosta lähteneet saksalaiset moottoritorpedoveneet Viron suurten saarien välisissä salmissa. Suomalaisten suosiollisella avustuksella saksalaisten miinoitusylläkkö siis onnistui kaikkialla yli odotusten."
(Jokipii, Jatkosodan synty, s.648)


Lapissa Saksan vuoristoarmeijakunta (Vuor.AK:n 2.VuorD, 3.VuorD + huoltojoukot, 27500 miestä, Ziemke s.193) aloitti 22.6.1941 Petsamon miehittämisen (Operaatio Renntier) kello 02.30, puolta tuntia ennen Barbarossan H-hetkeä. Tarkoituksena oli taloudellisesti tärkeiden nikkelikaivosten miehittäminen ja niiden varmistaminen Neuvostoliiton hyökkäyksiä vastaan. (Nordberg, s.200)

Suomalaiset sukellusveneet osalistuivat Kielin laivastoneuvotteluissa 6.6.1941 sovitun mukaisesti tähän offensiiviin:



" Keskusteluissa tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että Suomenlahden poikki kulkevan miinasulun laskeminen kolmessa vaiheessa tuskin oli toteutettavissa heti sodan syttymisen jälkeen. Sitä vastoin menestystä lupasi yllättävä sulutus kaikissa kohdissa yhtä aikaa sodan syttymistä edeltävänä yönä. Saksalaisten suunitelmalle oli siten annettava etusija. Koska Suomen osanotto riippuisi myös poliittisesta tilanteesta ja voisi myöhästyä, Saksan oli suoritettava sulutukset. Voimaan jäi Saksan pyyntö Suomelle vaarannosten rakentamisesta sulkujen väliin."
(Jokipii, Jatkosodan synty, s.329)


Vesihiisi, Vetehinen ja Iki-Turso lähtivät Porvoon saariston tukikohdistaan illalla 21.6.1941 ja laskivat yön ja aamun aikana Viron rannikolle Kundanlahdelle miinoitukset. Neuvostoliittolaiset eivät havainneet suomalaisveneitä, niiden laskemiin miinoihin vaurioituivat latvialainen kuljetusalus Rasma (5.7.1941), hävittäjä Steregustsij (11.8.1941) ja kuljetusalus V. M. Molotov. 27.8.1941 niihin törmäsi ja upposi Sukellusvene Sts 301, elokuussa 1941 vaurioitui virolainen kuljetusalus Marija. >> Puolustusvoimat; miinasodankäyntiä 1941




"Viron manner sekä siellä olleet Puna-armeijan joukot merkitsivät saksalaisille vuoden 1941 kesähyökkäyksessä maavoimien sivustauhkaa, joka oli eliminoitava. Puna-armeijalle Viron pitäminen oli tärkeää siksi, että sieltä avautui suora, helppokulkuinen ja lyhyehkö hyökkäystie Leningradiin. On kuitenkin huomioitava, että Viron sotatoimien päämäärä oli tällä kertaa Saksalle merellinen: Itämeren punalaivaston tukikohtien valtaaminen. Kaikki tämä toi havainnollisesti esiin Baltian merkityksen myös Neuvostoliitolle Leningradin puolustuksen sotilaallisena etumaastona."
(Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, s.193)


Samaan aikaan suomalaisten ja saksalaisten offensiivisen miinoitusoperaation kanssa suomalaiset toteuttivat myös jo viikon valmistelemansa operaatio Kilpapurjehduksen, jossa demilitarisoitu Ahvenanmaa miehittettiin kahdella rykmentillä ja runsaalla tykistöllä. Saattueeseen kuului 23 laivaa, ja sitä suojasi koko rannikkolaivastomme pääosa. Tähän operaatio sai osakseen myös neuvostoliittolaisten ensimmäisen reagoinnin, mutta neuvostoliittolaisten niitä vastaan matkalla klo 6 suorittama lentopommitus jäi täysin tehottomaksi. Myös Neuvostoliiton Hangon tukikohdasta ammuttiin tykeillä kohti suomalaisasemia.

Merioperaatioihin kuului myös Kronstandtin edustan miinoittaminen lentokoneista käsin aamuyöstä 22.6.1941 Tätä ei voinut suorittaa suoraan saksalaisten omilta kentiltä Itä-Preussista käsin, koska koneiden lentosäde ei olisi riittänyt takaisin palaamiseen. Tämän vuoksi Suomi oli luovuttanut etelä-Suomesta Saksalle kenttiä käyttöön. Illalla 21.6.1941 lähtenyt pommitusrykmentti lensikin Itämerta pitkin Suomen alueelle ja Etelä-Suomen ylitse rajan yli Laatokan pohjoispuolelle, mistä ne suuntasivat etelään ja lähestyivät Kronstandtia idästä, mikä yllätti neustoliittolaiset niin että saksalaiset saivat rauhassa suorittaa miinojen pudotuksen. Miinansa pudotettuaan koneet lensivät Suomeen välilaskuun. Toinen saksalainen pommitusrykmentti teki samaan aikaan samanlaisen miinoituslennon, paitsi että se hyökkäsi suoraan Suomenlahdelta. Tällä pommitusrykmentillä oli oppaanaan Suomen ilmavoimien yhteysupseeri, joka ohjasi koneet hyökkäyksen suoritettuaan Suomen alueelle Uttiin välilaskuun.

Ilmavoimien Esikunta ilmoitti ilmavoimille ja ilmatorjunnalle 21.6.1941 klo 21.05: "Tuloportti mereltä Haminan ja Pellingin kohdalta ja lennot Uttiin"

Kotkan Ilmavalvonta-aluekeskuksen sotapäiväkirjassa on merkintä:
"21.6. klo 22.30 Omakoneviesti. Omia koneita saapuu sisään Vironlahden-Haminan ja Helsingin seudulta. (huom. suomalaisille koneille oli määrätty 17.6. Saksan itärintaman keltaiset tunnukset)
22.6. klo 2.15-3.50 N. 50 saksalaista konetta ylös Haminan-Kotkan välillä.
klo. 3.-3.50 Ilmoittivat vartiomiehet /1658) Kotkan Ivak:iin: 9/2 pohjoiseen. Tasoissa keltaiset merkit.
23.30 Omakoneviesti kuten edellä.
23.6. klo 0.00-2.00 Saksalaisten koneiden lentoja kuten edellä."
Kenttälentovarikko 1:n pääosa oli siirretty Utista Hollolaan ja Uttiin oli jäänyt vain pieni komennuskunta. Varikon sotapäiväkirjaan on merkitty tapahtumia sekä Hollolasta että Utista, josta kerrotaan:
" 21.6. Aamuyöllä saapui saksalaisia Uttiin ja myöhään illalla laskeutui ensimmäinen saksalainen pommituskone (FH-) kentälle.
22.6. Aamuyölllä n.klo 2.00 tienoilla alkoi saapua saksalaisia pommikoneita suuria määriä, ehkä siinä satakunta konetta laskeutuen Utin kentälle…. Varhain aamulla lähtivät saksalaiset koneet Utista sotaretkelleen."

JR5:n pataljoonien päiväkirjoissa 22.6.1941:
I/JR5:
"klo 2.15 lensi 18 omaa (saksalaista) pommikonetta Kivijärven parakkialueen yli lentosuunta itään. klo 2.25 Kapt.Laitinen ilmoitti n. 2 laivueen vahvuisen lentokoneosaston lentäneen LPK/5.Pr:n majoitusalueen yli kohti itää."

II/JR5:
"klo 2.34 Ilmahälytys Nuijamaalla.
klo 23.45 Ilmoitus "Miekan" keskuksesta. "Tornista ilmoitettiin, että kolme konetta näkyy ja suunta pohjois-koiliseen."

III/JR5:
klo 2.46 Pommituskonelaivueita liikkeellä lounais-koillissuunnassa useamman tuhannen metrin korkeudessa. Todettiin 17 konetta, mutta kansallisuus tuntematon. Huomiota kiinnitettiin pyrstöön, jota ei oltu nähty venäläisissä konemalleissa."

84.Kev.It.Jaoksen (Utissa) sotapäiväkirja:
"22.6. klo 2.00 Ylitti lentokentän useita 2-moottorisia saksalaisia lentokoneita lännestä itään.
klo. 3.15 Samat koneet palasivat idästä ja laskeutuivat kentälle saamaan polttoainetäydennystä.
klo 4.30 Jatkoivat koneet matkaansa länteen.
23.6. klo 3.00 Laskeutui kentälle 14 omaa (saksalaista) pommikonetta joista yksi laskeutuessaan kaatui. Yksi koneen miehistöön kuuluvista kuoli."

Neuvostoliiton päämarsalkka A.Novikov, joka oli sodan syttyessa Leningradin sotilaspiirin ilmavoimien komentaja, kertoo päiväkirjassaan, että 12 JU88-konetta miinoitti klo 4 Leningradiin johtavia laivaväyliä. Leningradin taivaalla käytiin ensimmäinen ilmataistelu ja 14 Me-109 konetta hyökkäsi lentokentän kimppuun Viipurin lähellä.

Leningradin laivaväylien miinoittamiseen saksalaiset eivät halunneet käyttää Utin soraista kenttää. Koneet lensivät Itä-Preussista Itämerta Saarenmaan ja Gotlannin välistä pohjoiseen ja edelleen Tallinnan ja Hangon välistä itään. Miinansa pudotettuaan koneet lensivät Uttiin, missä tankkasivat ja palasivat seuraavana päivänä lähtökentälleen, minne eivät olisi pystyneet palaamaan ilman välilaskua Utissa.

Presidentti Rytin päiväkirjan mukaan Molotov oli sanonut 23.6. klo 17.15 ministeri Hynniselle suomalaisten pommittaneen maasta ja ilmasta Hankoa. Hän arveli suomalaisten lentäjien olleen myös Leningradin yllä.

Kolmen päivän hämäys



"Saksalaisten ilmavoimien käyttäessä sekä 23.6. että 24.6. suomalaisia kenttiä Neuvostoliitto ryhtyi kostotoimenpiteisiin ja pommitti 25.6. useita paikkakuntia. 23.06. Luftflotte 1:nen suoritti uudelleen kronstadin sataman miinoituksen nousten tehtävään kouvolan lentokentältä. Myös 23.06.saksalaiset pommittivat leningradia utin kentältä ja menettävät yhden JU-88 koneen ilmatorjuntatulessa. 23.06. Malmilta stalinin kanavaa lähdössä olleet koneet peruvat lennon huonon sään takia. Kaksi konetta ehtii ilmaan ja ne pudottavat pomminsa hankoon. 22.06-25.06 saksalaiset pommittivat hankoa kolme erillistä kertaa. Saksan merivoimat ahdistelivat jatkuvasti 22.06.-25.06. Hangon meriliikennettä suomen alueelta, vaikka suomi oli vielä "puolueeton". -Anssi Vuorenmaa, Suomi Sodassa



Niin sanottu "kolmen päivän puolueettomuuden aika" 22.-25.6.1941 oli Suomen alueella vilkkaan toiminnan aikaa. 22.-24.6. Saksan hyökkäyksen jatkuessa myös Suomen ilmatilan käyttö pommituksiin jatkui. Saksalaiset pommikoneet ottivat pommikuorman Malmilta ja nousivat kohteenaan Vienanmeren kanavan sulut. Neljä konetta ehti nousta ennen kuin tuli tieto että idässä on huono sää. Varosyistä pommikoneet eivät saaneet laskeutua pommikuorman kanssa, joten koneiden käskettiin pudottaa pommit Hankoon, Täcktomin lentokentälle.

Lapissa käytiin täysimittaista ilmasotaa:




"Lapissa ennen Barbarossaa alkanut saksalaisten lentotoiminta yltyi huonosta säästä huolimatta heti 22.6. täysimittaiseksi ilmasodaksi. Jos pidettiin kiinni fiktiosta, että saksalaiset olivat siellä läpikulkumatkalla olevia vieraita, tuokin toiminta meni Suomen tiliin. Niinpä saksalaiset miinoittivat Polarnojea Murmanskin lähellä 23.6., seuraavana iltana jopa Murmanskinlahtea, ja 25.6. he pommittivat Muurmannin rataa ja Nivan lentokenttää. Myös lähitiedustelu, esim. Sallassa, oli vilkasta 23.6.-24.6. Suomen muodollisesti voimassa pitämät lentokiellot Lapissa eivat siis vähääkään häirinneet saksalaisia, jos niillä nyt oli muuta tarkoitustakaan kuin naamiointi. Antoihan Suomi oikeuden saksalaisten sikäläisiin lentoihin yöstä 24.-25.6. alkaen eli selvästi ennen kuin itse yhtyi sotaan. " (Jokipii,s.651)


Suomalaiset suorittivat lentotiedustelua rajojen yli tulevia hyökkäyksiä valmistellen. Ensimmäisen sotasaaliinsa Suomi sai 24.6. 1941 eli ennen sodan virallista aloitusta, kun tiedustelulennolla ollut MBR-2 lentovene sai moottorihäiriön ja se otettiin suomalaisten haltuun. Saksalaiset torpedoveneet hyökkäilivät neuvostoalusten kimppuun Suomen tukikohdistaan käsin.

Suomi julistautui puolueettomaksi heti Barbarossan alkaessa vaikka Hitler radiopuheessaan julisti Suomen olevan Saksan kanssa liitossa. Suomi vakuutti puolueettomuutta maailmalle Barbarossan alkuhetkestä seuraavan kolmen päivän aikana, jolloin omien joukkojen keskitys oli vielä kesken. Neuvostoliiton ilmavoimien hyökkäykset siirrettäviä joukkoja ja liikenteen solmukohtia vastaan olisivat voineet olla tuhoisia, joten diplomatia pelasi armeijalle aikaa saada joukot paikoilleen. Näiden kolmen päivän aikana kertynyt tiedustelutieto kertoi neuvostolittolaisille muusta kuin puolueettomasta Suomesta.

Neuvostoliiton vastaisku

Leningradin sotilaspiirin komentaja Novikov kertoo pyytäneensä ja saaneensa hyökkäysluvan Suomen alueelle "ryhtyäkseen voimakkaaseen vastatoimintaan". Maaleina olivat lentokoneet Suomen lentokentillä. Hyökkäykseen johdettiin Neuvostoliiton kaikkien armeijoiden, laivaston ja rintaman ilmavoimat, kaikkiaan 540 konetta. Ensimmäinen hyökkäys Suomeen tehtiin 25.6. kello 4. Mukana hyökkäyksessä oli 460 konetta, 236 pommikonetta ja 224 hävittäjää. Turkuun ja Turun lentokentille neuvostoliittolaiset hyökkäsivät ensimmäisen kerran 25.6. kello 6.10 arviolta 30-40 koneella. Hyökkäyksiä tuli saman päivän aikana vielä kolme. Siellä vaurioitui lentokentän hallintorakennus ja tuhoutui kaksi Artukaisen kartanon talousrakennusta, kentän lähellä ollut sauna paloi. Kenttä ei vaurioitunut. 26.päivä kiitotiehen tuli osumia, kenttäalueelle noin 50 pommia, yksi kaatunut kaksi haavoittunutta. Kaupungilla oli tulipaloja, taloja tuhoutui ja Turun linnakin sai osansa pommeista. Siviilit kokivat suurimmat tuhot Turussa - 114 kuoli ja noin 500 ihmistä haavoittui näissä sodan alun ilmahyökkäyksissä.

25.6.1941 neuvostoliittolaiset pommittivat myös Raumaa (ikkunavaurioita), Forssaa, Nokiaa ja Toijalaa. Myös Tikkurilaa pommitettiin, Puistolassa, Vessön Skavarböle, Porvoon Peippola ja Koskenkylä ja Loviisa. Malmi, jossa niitä neuvostoliittolaisten kohteita eli saksalaisia koneita olisi ollut, ei kärsinyt vaurioita. Muita pommituskohteita olivat Kymin Eskola, Inkeroinen, Lahti, Kotka, Kouvola, Luumäki, Taavetti, Virojoki, Heinola, Rovaniemi, Autti, Kelloselkä. Vuolingissa päin neuvostoliittolaiset pommittivat metsää, ja myöhemmin vielä siitä pommituksesta aiheutunutta metsäpaloa.

Sotilaallisesti Neuvostoliiton pommitukset 25.6. olivat täysi fiasko, mikä johtui huonosta maalien tiedustelusta ja koneiden ohjaajien ammattitaidottomuudesta. Henkilöstö- ja kalustotappioina Neuvostoliitto menetti näissä pommituksissa alas ammutuissa koneissa ja niiden miehistöissä enemmän kuin mitä he onnistuivat pommituksilllaan saamaan tuohoa ja tappiota aikaan suomalaisille ja saksalaisille. Neuvostoliiton koneista ammuttiin alas 26-27, suomalaisten konetappioksi kirjattiin kolme konetta, niistäkin kaksi torjuntataisteluissa, yhden menettämisen syyksi on merkitty lentoharjoitus.

Jatkosota oli syttynyt





"Pääministeri Rangell 25.6. eduskunnassa ja presidentti Ryti 26.6. yleisradiossa leimasivat ilmahyökkäykset avoimien kaupunkien pommituksiksi ja siviili-ihmisten surmaamiseksi. Se piti Turun, Heinolan ja Kotkan osalta epäilemättä paikkansa, mutta yleensä hyökkäykset kyllä kohdistuivat lentokentille, kuten Suomen ilmavoimien sisäiset tiedotukset sanoivat. Hyökkääjien tappiot olivat pelottavat. He menettivat 23 Suomen alueelle alas ammutussa, yleensä monihenkisessä koneessaan varmaankin enemmän ihmishenkiä kuin pommitetut kaupungit, joiden tappioita ei suhteellisen pienuutensa vuoksi koskaan laskettu julkisesti yhteen. Kokoavasti voi sanoa, että Barbarossan jälkeisessä jännittyneessä tilanteessa Neuvostoliitto menetti lopulta hermonsa ja iski ensiksi. Diplomaattisesti se hävisi tällä paljon enemmän kuin sotilaallisesti voitti. Kun sota Suomen kannalta alkoi muodollisesti samoin kuin talvisota, hallituksen oli helppo julistaa se »jatkosodaksi», jolla talvi-sodan puolustautumista jatkettiin." (Jokipii, s.652)

Neuvostoliiton 25.6 tekemillä ilmahyökkäyksillä ei ollut Suomen sotaan liittymisen kannalta ratkaisevaa merkitystä. Ellei Neuvostoliitto olisi näitä ilmahyökkäyksiä tehnyt, Suomen johdolla olisi ollut vaikeuksia keksiä sopivia syitä liittymiselle sotaan Saksan rinnalla.

Miksi hyökättiin?

18 kuukautta talvisodan jälkeen Saksa ehdotti Suomelle uutta sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Katkera ja äärimmäisen vihamielisesti naapuriaan katsova Suomi suostui tajoukseen hyvityksestä. Miksei olisi suostunut? Tarjolla oli maailman mahtavimman sotilasmahdin tuki, menetettyjen alueiden ja yli 400.000 suomalaisen kodin takaisin saaminen ja mahdollisuus toteuttaa se suuri Suomi ja heimojen yhdistäminen joka oli itsenäistymisen yhteydessä jäänyt kesken. Mannerheim lupasi heinäkuussa 1941
miekantupikäskyssään lunastavansa Suomen ja Vienan karjalaisille jo 1918 antamansa lupauksen, ettei lepäisi ennen kuin Aunus ja Viena olisivat vapaat. "Ryssä" nähtiin meillä ikuisena vihollisena ja uhkana joka oli lyötävä. Tillaisuus tuli ja siihen tartuttiin. Saksan voittoon uskottiin. Ja omaan voittoon.

"Mannerheim katsoi julistuksensa noudattelevan valtiojohdon ajatuksia ja kuvastavan laajaakin mielipidettä. Tällainen päiväkäsky, jonka sanamuodosta oli luettavissa pyrkimys Suomen alueelliseen laajentamiseen, Suur-Suomeen, herätti huomiota - ja myös negatiivista huomiota - sekä Suomen poliittisissa piireissä että maailmalla. Hallitus katsoi julistuksen liian rohkeaksi ja pyrki diplomatian keinoin pehmentämään sen sävyä, vaikka se ei suoranaisesti sanoutunutkaan irti julistuksen sanomasta."
>>
http://www.mannerheim.fi/10_ylip/s_mtuppi.htm


Miksi Saksa sitten hyökkäsi?

Saksan propagandaministeri Joseph Goebbels laski liikkeelle väitteen, jonka mukaan Neuvostoliitto oli hyökkäämässä Saksaa vastaan muutaman päivän päästä kesäkuun 22. päivän jälkeen vuonna 1941. Näin väittämällä hän väitti, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 klo 3.15 oli oikeutettu ehkäisysota. Tähän propagandaan uskotaan tietyissä revisionistisissa piireissä yhä.




"Pohtiessaan 31.7. Saksan mahdollisuuksia Hitler lausui: "kun (Englannilta) katoaa toivo Venäjästä, putoaa myös Amerikka pois, koska Venäjän häviämistä seuraa Japanin arvovallan tavaton nousu" - Toisin sanoen Hitler ajatteli strategiaansa jo tällöin koko maapallon mittakaavassa, suhteessa USA:han, jonka Eurooppaan tuloa hän pelkäsi. Samaa osoittavat tarjous Japanille osallistumisesta Venäjän retkeen 3.6.1941 sekä melkoiset suunnitelmat, mitä tehdään Venäjän nopean antautumisen jälkeen, hyökkäys Lähi-itään ym. "Barbarossa" ei siis ollut pelkkä korvikeratkaisu, vaikka se oli sitäkin. Yritystä voidaan tarkastella myös sopivana alkuna maailmanlaajuiseen
salamasotaan (Weltblitzkrieg). "

-Jokipii, Jatkosodoan synty, s. 131


Stalinilla oli varmasti omia maailmanvalloitussuunnitelmia. Kenelläpä diktaattorilla ei niitä olisi. On kuitenkin naivistinen näkemys uskoa Hitlerin vain "yrittäneen pelastaa" Eurooppaa bolsevismilta. Mihin Hitler olisi sen "pelastanut" muuhun kuin natsismiin? Siinä lyhyessä ajassa minkä natsit olivat Saksassa vallassa, he ehtivät suorittaa kansanmurhaa sellaiseen tahtiin ja sellaisella järjestelmällisellä teholla, että hirvittää ajatuskin siitä mihin he olisivat kyenneet jos natsi-Saksa olisi saanut elää yhtä kauan kuin Neuvostoliitto.

Ei Suomenkaan osa tässä Hitlerin uudessa Euroopassa kaksinen olisi ollut. Suomalaisia ei luettu
natsien rotuopissa herrakansaan kuuluviksi, osamme olisi ollut aivan toinen.


Lähteet ja lainaukset:

- C. Leonhard Lundin, Finland in the Second World Ear. (1957)
- Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941 (1967)
- Risto Pajari, Jatkosota ilmassa (1971)
- Antti Laine, Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. (1982)
- Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan (1986)
- Mauno Jokipii, Jatkosodan synty. Tutkimus Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940-1941. (1987)
- Suomi 85; Itsenäisyyden puolustajat -kirjasarja, Ari Rautio(toim.) (2002-2003)
- Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla (2003)
- Markku Jokisipilä, Aseveljiä vai liittolaisia (2004)

- Anssi Vuorenmaa, Suomi Sodassa
- Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945
- Histrory 20, The Era of Aggressors